Alastalon salissa Chilessä

Edessä on liki 23 tunnin matkustus Chileen. Mitä ottaa mukaan luettavaksi? Taas tämä sama kutkuttava ongelma. Reissussa kelpaa huononpinkin kirja, sanotaan, mutta kyllä mieluisa on parempi valinta. Ja lisäksi jos se sattuu olemaan hyvä, niin matka saa lisää merkitystä.

Olen päätynyt eräänlaiseen itsestäänselvyyteen eli Jesus Manuel Martinezin kirjaan Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, Into 2013, alkuteos 2009). Sen lukemisen olen aloittanut jo ennen matkaa, mutta kirja pääsee myös mukaan reissulle.

Lisäksi ostin uuden lukulaiteen, Sony Readerin. Latasin sinne muutamia kirjoja Gutenberg-projektista sekä Elisa-kirjoista ilmaiseksi muun muassa Alastalon salissa ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Ainakin Volter Kilpeä yritän tavata sähköisesti. Odotan kokemusta mielenkiinnolla.

Sekä matkaa että kirjan lukemista.

P.S. Alastalon salissa lienee väistämätön kohtaaminen kaikille Proustin ja kadonneen ajan etsinnän ystäville.

Lause pelastaa päivän

Joskus lause lehdestä tai kirjasta, netistä tai mainoksesta irtoaa kontekstistaan ja muuttuu itsenäiseksi olioksi. Se koputtaa otsaani ja sanoo: Vilkaise tätä!

Tällä kertaa pysäyttävä irtolause pomppasi silmiini Parnassosta (3/13). Selailin tuoretta lehteä eteisessä töistä tultuani puolihuolimattomasti, hieman vastahakoisesti pyöräilyn jälkeen kevyesti hikoillen, ja  siinä se oli:

”Sveitsiläissyntyistä Alain de Bottonia kiinnostavat laajat, elämässämme vaikeasti määriteltävällä tavalla läsnä olevat ilmiöt, kuten filosofia, uskonnot, arkkitehtuuri, seksi, matkailu, Proust.”

Kiitos Martti Anhava de Bottonin Uskontoa ateisteille (Basam Books) kirjan arvostelun alusta.

Totta, ja aivan erityisesti Proust!

Klingeä lukiessa kiukuttaa

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä (Siltala) on hauskaa ja ärsyttävää luettavaa. Ylipäätään Klingen läpensä oppinut ja paikoin briljeeraava kirjoitustapa herättävät sekä ihastusta että kiukkua.

Lisäksi yli 500-sivuinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti Klinge listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa.

Klingellä on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjojaan tai muistiinpanojaan. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa. Blogit voivat jäljitellä päiväkirjoja, mutta kun palveluntarjoaja menee nurin tai toisin päättää, ovat yksityiset muistot vain kadonneita bittejä.

Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkeloissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.

Klinge kirjoitta maailmasta jossa kasvoi ja jota hän tulkitsee. Hän identifioi itsensä lapsuudessaan ja opintojen alussa helsinkiläiseksi herrapojaksi. Kuten tunnettua samaan porukkaan kuuluivat tiiviisti myös Anto Leikola ja Pentti Saarikoski, Benedictiksi kutsuttu. Sittemmin Saarikosken elämänvaiheet muodostuivat toisenlaiseksi, mutta oppineisuus ja herraspoikuus olivat silti havaittavissa boheemin räpellyksen takaakin.

Klingea on helppo vihata. Hän on alien. Herra. Yliopistopieru. Tuulahdus maailmasta, jossa vielä Proustia luetaan ja kieliä osataan. Pilkut ovat paikallaan ja kaikkien kielien ääntämys oikea. Siispä tuottaa suurta iloa – perisuomalaista kateuteen sekoittunutta ilkeyttä ja pikkumaisuutta osoittaen – havaita piinallinen pikku moka kirjassa. Nimittäin: paikoin lainausmerkit harottavat eri suuntiin eli amerikkalaisittain. Ja Klinge käyttää paljon lainausmerkkejä oman kielellisen maailmansa rakennuspuina.

Kadonnutta aikaa löytämässä (mikä rohkea, itse- ja kulttuuritietoinen nimi!) lienee tulevaisuudessa pakkohankinta jokaiselle, joka suunnittelee muistelmiaan. Ihan jo tyylin ja rakenteensa puolesta. Lisäksi tarvitaan elämä, josta kannattaa kirjoittaa.

Jokainen on laulun arvoinen, mutta olemmeko me kaikki kirjan arvoisia? – Minusta olemme.

P.S. Tämän postauksen muunnelma ilmestynyt toisaalla Permantopaikka-blogissani