Kadonnut löytyi!

Haa! Hurraa!

Muutosta uuteen asuntoon on kulunut hieman yli vuosi. Suurimmaksi muuttotappioksi laskin kadonneen lukulaitteeni, Sony Readerin. Mutta. Nyt tapahtui ihme ja onni. Se löytyi! Pienestä purkamattomasta muuttolaatikosta, jossa oli muun muassa partavettä ja päällimmäisenä valokuvia. Hyvin oli laite piilotettu.

Napsautin koneen auki ja kas, vielä siinä oli virtaa.

Harmi, ettei Sony enää tee lukulaitteita. Minulla kuitenkin on vielä yksi toimiva, katoavaa teknologiaa tosin.

Aikaisemmat lukulaitevalitukseni täällä:

Lukulaite kadoksissa

Jää Hyvästi, Sony Reader!

Jää hyvästi, Sony Reader!

Muuton yhteydessä kadotin Sony Readerini, kuten olen tällä lukulampun alla aiemmin postannut. Päätin ostaa uuden. Mutta kaupassa selvisi, että niitä ei enää saa. Sony on lopettanut e-kirjojen lukulaitteiden valmistuksen. Ilmoitus lienee tullut viime kesänä, mutta on mennyt minulta ohi.

Näin katosi eräs teknologia. Amazonin Kindle vielä vissiin porskuttaa, mutta jengi hipelöi tablettejaan mieluummin kuin varsinaisia lukulaitteita. Harmi, sillä Sony Reader oli loistokapine, vaikka siinä ei loistavaa taustavaloa ollutkaan. Ja juuri sen takia silmälle miellyttävä.

Muuan bloggari harmitteli samaa kuin minä, ja oli sitä mieltä, että Sony oli keskeisesti rakentamssa lukulaitekulttuuria, mutta antoi ehkä Amazonille periksi. Voi olla noinkin, Kindlestä minulla ei ole kokemuksia.

Luin Volter Kilven Alastalon salissa Sonilta. Hyvä muisto jäi matkasta (lue täältä)

Tässä The Telegraphin juttu aiheesta. Sonyn mukaan homma ei ollut enää taloudellista.

Lukulaite kadoksissa

Kirjallista muuttoa, osa 8

Kirjat ovat hyllyssä, kylläkin sikin sokin, mutta yksi on joukosta poissa: Sony Reader. Missä se on? Mielestäni pakkasin sen mukaan, mutta nyt ei ole osunut käteen…

Olisiko ohut musta mennyt muiden kirjojen sekaan ja piilottelisi nyt kahden tuhdin kaunokirjallisen serkkunsa kainalossa, silmiltä piilossa?

Ei muuten, mutta laitteessa on Volter Kilven Alastalon salissa ja Juhani Ahon Lastuja, joita olen silloin tällöin huviksi ja hyödyksi lueskellut.

Missä olet Sony Readerini!?

Viikinkien matkassa

Ostin koemielessä Elisa Kirjan kautta Long Play artikkelin, ensimmäiseni. Artikkeli on Antti Järven ja Reetta Nousiaisen kirjoittama Tanskan prinssit, joka kertoo spermapankeista.

Tanskalaisten markkinoima ”viikinkisperma” on käytössä myös Suomessa, joten juuttien geeniperimä leviää tännekin. Kiinnostava artikkeli, joka piirtää kuvan myös parista luovuttajasta. Keitä ovat nämä ”Tanskan prinssit”? Ainakin heitä motivoi raha, sillä kertaluovutus on 50 euron arvoinen. Psykologisissa testissä pyritään karsimaan muun muassa luovuttajat, joiden tausta-ajatuksena on halu levittää siementään ympäri maailmaa.

Long Play -artikkeli on pitkä, monissa lehdissä ylipitkä, juttu ja se maksaa 3,90. Long Play -tyyppiset jutut ovat tuttuja esimerkiksi  Hesarin Kuukausiliitteestä ja Imagesta.

Long Playt (”tutkivaa, hidasta journalismia”) ovat vahvasti editoituja ja niistä paistaa formaatti,  rakenteellisesti toimivaksi tiedetty jutun rakenne, joka ei haittaa jos tarina on vetävä. Kerronnan kronologian rikkominen ja gliffhangerit kuuluvat kirjoittajan ja editoijan työkalupakkiin.

Kyse on tarinallisesta jutunkerronnasta. Long Playt voivat olla osin kaunokirjallisuutta, mutta lähtökohdiltaan on silti kyse journalismista. Hyvä longplay on aina myös lukukokemus. Tekstin ääressä viihtyy, on ilo lukea.

Sony Readerilta luettuna Tanskan prinssit oli toimiva. Ei myöskään liian pitkä, noin 20 sivua (riippuu lukulaiteen asetuksista, tietty). Saatan jatkossakin ostaa kiinnostavilta tuntuvia juttuja erikoiskahvikupin hinnalla. Esimerkiksi Alzheimerin tautia käsittelevä Anu Sifverbergin juttu Katoaminen vaikuttaa kiinnostavalta…

Kuinka kirjan käy?

Otsikon kysymystä voi lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kuinka kirjalle yleensä kulttuurissamme käy, ja toisaalta, kuinka kirjalle minun elämässäni käy.

Keskityn jälkimmäiseen näkökulmaan.

Olen huolestunut kirjan ja minun välisestä suhteesta. Se ei ole enää niin yksiselitteisen itsestään selvä ja symbioottinen kuin vielä vuosi kaksi sitten. Luen vähemmän ja pitempään yhtä kirjaa, en ahmi romaaneja samaan tapaan kuin ennen.

Mitä on tapahtunut?

Haluan nähdä itseni ajan johdinantennina (tai jotain muuta yhtä mahtipontista). Se mitä kirjalle ja minulle tapahtuu, tapahtuu laajemmin kulttuurissamme. En ole ainoa, jonka kirjasuhde on tullut uuteen vaiheeseen. Poden kirjan kriisiä yksityishenkilönä, vaikka kyse on hegemonian muutoksesta. Kirja ei ole enää Se Juttu.

Kuka on syyllinen?

Minä olen itse syyllinen laiskuuteen kirjoja kohtaan. Mutta syitä löytyy myös nettivyörytyksestä, jonka kohteena olen (tätäkin kirjoitan verkkoon!). Olen ottanut haparoivia askeleita e-kirjan suuntaan ja investoin jopa uuteen lukulaitteeseen. Syiden säkistä löytyy myös kello, jossa on liian vähän tunteja vuorokautta kohden. Työ vaatii veronsa, töiden jälkeen ei enää jaksa syventyä kaunokirjallisuuden kaikkiin saloihin ja mahdollisuuksiin.

Miten tästä eteenpäin?

Viikko ja kirja kerrallaan. Nyt yöpöydällä etenee hitaasti Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous (Atena 2013). Sitä on ilo lukea, mutta lukurytmini on nyt vaaka-asentoinen, joten lukurupeamat eivät ole järin pitkiä. Kirja sen sijaan on paksu.

Haaveilen myös lukukeitaista, hetkistä tietyssä paikassa, jossa lukeminen täydentää vaikutelman ja kokemuksen. Lukemalla tietyssä paikassa saa suuremman nautinnon lukemisesta kuin jos ei lainkaan mieti lukemisen ulkoisia olosuhteita. Tai ehkä juuri tämä ajatus paljastaa lipeämiseni kirjallisuuden universumin ulkokehälle. Sisältö on menettänyt otettaan.

Aion jatkossa tarkkailla kirjasuhteeni kehittymistä. Ja mahdollisuuksien mukaan raportoida poikkeavuuksista.

Kirjamessut sivu suun

Chilen matkan vuoksi Helsingin kirjamessusta jäivät tänä vuonna väliin. Harmi, sillä messuilla on saanut tatsin ja fiiliksen kirjamaailmasta. Nyt vietin viimeisen messupäivän viime sunnuntaina Madridin ja Brysselin lentokentillä. Matka Santiago de Chilestä Helsinkiin kesti noin 33 tuntia (Helsingin kone oli ylibuukattu).

Kotiin palattuani luin Suomen Kuvalehden jutun, jossa kotimainen kaunokirjallisuus rinnastui kansikuvan mukaan vessapaperiin. Vai tarkoittiko kansikuva, että kotimainen kaunokirjallisuus sopii vessassa luettavaksi: se ei muuten ole lainkaan huono paikka lukuharrastukselle…

SK:n artikkelissa kriitikko Putte Wilhelmsson esitti näkemyksen, jonka mukaan moderni meikäläinen kaunokirjallisuus on liiaksi kiinnostunut itsestään, ei maailmasta ympärillään, kirja jää umpinaiseksi. Voi olla niinkin, sillä maailma ei enää ole yhteiskunnallinen todellisuus vaan paljon globaalimpi juttu. Sellaisen kuvaaminen on vaikeaa tai mahdotonta ellei katsele asiaa yksilön kautta. Tosin globaaleja teemoja tavoitteleva romaani tuottaa uskoakseni aina valjun lukukokemuksen. Yksilö ei oikeasti kestä globaalia tarkastelua, sillä ihmiskunnan enemmistö on lokaali, merkittävä osa jopa ultralokaali. Itsensä globaalikansalaiseksi mieltävä ihminen ei ole kaunokirjallinen ellei häntä kuvaa lokaalina yksilönä, jolloin hän lakkaa olemasta ”globaali”.

Chilessä ei yleisesti ottaen puhuta englantia, vain yksinomaan espanjaa. Minun näkökulmastani se oli globaalia, mutta yhteisestä näkökulmasta siitä ei seuraa mitään, sillä emme pystyneet paikallisten kanssa juuri kommunikoimaan. Espanjakielinen maailma on niin suuri, että englantia ei tarvita mihinkään – suomalaiselle englanti sitä vastoin on portti suureen maailmaan, globaalin kuviteltu ensiporras.

Kaunokirjallisuudessa ei voi olla globaalia kuvausta ilman teoksen maailman ihmisten monipuolista kielitaitoa. Kirjan ihmiset eivät voi olla yksikielisiä (ruotsi ei maailmalla paljon auta, vaikka yllättäen puhuimme sitä Chilessä eräällä viinitilan oppaalle, joka oli pitkään asunut Norjassa – meillä oli siis yhteinen kieli(aihio) ja syntyi globaalin veljeyden häivähdys…).

Toki ymmärrän, että voi kuvata globaaleja voimia ja niiden vaikutuksia yksilöihin ilman että yksilöt kommunikoivat keskenään, mutta ei siitä lajityypiksi ole.

Lisäksi ymmärrän, että globaalisuus kaunokirjallisuuden yhteydessä voi tarkoittaa, että esimerkiksi romaani voi tulla mistä päin maailmaa tahansa ja niitä lukemalla huomaa lukevansa ihmisen tarinaa.

Ja edelleen ymmrärär, että bglobaalia voidaan lähetyä kielitaidottomuuden (ja väärin lukemisen/tulkitsemisen kautta), mutta se ei ole nyt pointtini.

- - -

Matkalla aloin lukea sähköisesti Alastalon salissa. Olen erittäin tyytyväinen Sony Readeriini. Lentokoneessa menomatkalla näin jonkun lukevan Kindleltä ja toisen Kobolta. Lisäksi porukoilla näkyi Galaxyja ja iPadeja, ehkä niissäkin oli ladattuna e-kirjoja, tiedä häntä.

Volter Kilpeä e-kirjana Santigo de Chilessä & Starbucksissa. Ihan mielenvikaista & globaalia! - Sony Reader & Alastalon salissa -projektini on hyvässä käynnissä (luettuna kohta puolet).

Alastalon salissa Chilessä

Edessä on liki 23 tunnin matkustus Chileen. Mitä ottaa mukaan luettavaksi? Taas tämä sama kutkuttava ongelma. Reissussa kelpaa huononpinkin kirja, sanotaan, mutta kyllä mieluisa on parempi valinta. Ja lisäksi jos se sattuu olemaan hyvä, niin matka saa lisää merkitystä.

Olen päätynyt eräänlaiseen itsestäänselvyyteen eli Jesus Manuel Martinezin kirjaan Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, Into 2013, alkuteos 2009). Sen lukemisen olen aloittanut jo ennen matkaa, mutta kirja pääsee myös mukaan reissulle.

Lisäksi ostin uuden lukulaiteen, Sony Readerin. Latasin sinne muutamia kirjoja Gutenberg-projektista sekä Elisa-kirjoista ilmaiseksi muun muassa Alastalon salissa ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Ainakin Volter Kilpeä yritän tavata sähköisesti. Odotan kokemusta mielenkiinnolla.

Sekä matkaa että kirjan lukemista.

P.S. Alastalon salissa lienee väistämätön kohtaaminen kaikille Proustin ja kadonneen ajan etsinnän ystäville.