Viikinkien matkassa

Ostin koemielessä Elisa Kirjan kautta Long Play artikkelin, ensimmäiseni. Artikkeli on Antti Järven ja Reetta Nousiaisen kirjoittama Tanskan prinssit, joka kertoo spermapankeista.

Tanskalaisten markkinoima ”viikinkisperma” on käytössä myös Suomessa, joten juuttien geeniperimä leviää tännekin. Kiinnostava artikkeli, joka piirtää kuvan myös parista luovuttajasta. Keitä ovat nämä ”Tanskan prinssit”? Ainakin heitä motivoi raha, sillä kertaluovutus on 50 euron arvoinen. Psykologisissa testissä pyritään karsimaan muun muassa luovuttajat, joiden tausta-ajatuksena on halu levittää siementään ympäri maailmaa.

Long Play -artikkeli on pitkä, monissa lehdissä ylipitkä, juttu ja se maksaa 3,90. Long Play -tyyppiset jutut ovat tuttuja esimerkiksi  Hesarin Kuukausiliitteestä ja Imagesta.

Long Playt (”tutkivaa, hidasta journalismia”) ovat vahvasti editoituja ja niistä paistaa formaatti,  rakenteellisesti toimivaksi tiedetty jutun rakenne, joka ei haittaa jos tarina on vetävä. Kerronnan kronologian rikkominen ja gliffhangerit kuuluvat kirjoittajan ja editoijan työkalupakkiin.

Kyse on tarinallisesta jutunkerronnasta. Long Playt voivat olla osin kaunokirjallisuutta, mutta lähtökohdiltaan on silti kyse journalismista. Hyvä longplay on aina myös lukukokemus. Tekstin ääressä viihtyy, on ilo lukea.

Sony Readerilta luettuna Tanskan prinssit oli toimiva. Ei myöskään liian pitkä, noin 20 sivua (riippuu lukulaiteen asetuksista, tietty). Saatan jatkossakin ostaa kiinnostavilta tuntuvia juttuja erikoiskahvikupin hinnalla. Esimerkiksi Alzheimerin tautia käsittelevä Anu Sifverbergin juttu Katoaminen vaikuttaa kiinnostavalta…

Ikimuistoinen lukukokemus

Heräsin lomalla varhaina, enkä saanut enää unenpäästä kiinni. Menin kesämökin keittiöön ja jatkoin myöhään illalla aloittamaani Laura Saven romaania Paljain jaloin (WSOY). Teos on omaelämäkerrallinen, sillä kirjoittaja kuoli ennen kuin sai tietää romaaninsa julkaisemisesta. Kirja perustuu osin Saven päiväkirjamerkintöihin.

Paljain jaloin on pitkälti syöpähoitojen kuvausta. Päähenkilön, Lauran, elämään kuuluu sateenkaariperhe, puoliso ja lapsi. Se tuo romaaniin lisämausteen, mutta kirja ei voi luonnehtia vain sen perusteella.

Vartin yli seitsemän kirjaa lukiessani aloin miettiä, haluaisiko ystäväni ja hänen vaimonsa kenties lukea sitä. Ystäväni sairasti fataalia syöpää. Ajattelin, että ehkä eivät haluasi lukea, vaikka hoitojen kuvas olisi varmasti tuntunut tutulta. Ainakin minä tunnistin asioita kuulopuheen perusteella.

Kahdeksan maissa puhelimeni soi. Näytöllä luki ystäväni nimi. Arvasi, että jotain epätavallista oli tekeillä, sillä hän ei ikinä soita minulle noin aikaisin.

Puhelimessa oli ystäväni vaimo, joka kertoi suruviestin.

Päätin puhelun jälkeen, että en enää lue Saven kirjaa, ei kiinnosta. Aivan liian ahdistavaa.

Iltapäivällä tulin toisiin ajatuksiin ja luin kirjan melko intensiivisesti loppuun.

Hyvä, että luin.

Sairaita kirjoja?

Hengellinen kirjallisuus on oma lajityyppinsä ja sillä on omat kohderyhmänsä. Sitä myös kirjoitetaan, käännetään ja kustannetaan vuosittain melkoiset määrät. Yleensä hengellinen kirja (mitä ikinä se tarkoittaakaan) on valtajulkisuuden ulkopuolella. Lajityyppiä ei arvostella tai esitellä muualla kuin ehkä kristillisten lehtien palstoilla. Muutoin sitä ei juuri ole olemassa, ei varsinkaan kirjakauppaketjujen myymälöissä – tosin muutamia poikkeuksiakin löytyy, onneksi.

Mutta mitä tapahtuu jos hengellisen (tai kristillisen) kirjan alalaji, ”sairaan hengellinen kirja” eli omalakisen kielipelin jähmettämä moralistis-käännyttävä painotuote osuu jumalattoman eli ulkopuolisen käsiin? Jos ei-sisäpiiriläinen jostain syytä tulee lukeneeksi tällaisen ääriopuksen, seurauksena voi olla lopunikäinen hämmennys.

Mikä on sairain lukemasi hengellinen kirja? Tätä kysyttiin ainakin vuonna 2007 Huitsinnevada-sivustolla. Ja varmaan on kysytty ennen sitä ja sen jälkeenkin monissa keskusteluissa.

Huitsinnevadassa Leanne Payne (mm. Parantava läsnäolo ja Särkynyt minäkuva – seksuaalinen eheytyminen parantavan rukouksen avulla) tuntui olevan suosikki/inhokki.

Itselleni kyseisen kategoriaan kuuluva teos voisi olla Hal Lindseyn vuonna 1970 ilmestynyt bestseller Maa entinen suuri planeetta (suomeksi 1972, Ristin Voitto). Linsey oli aikansa merkittävä lopunajan profeetta ja hän ennusteli muun muassa USA:n ja Neuvostoliiton välistä sotaa.

Tosin on tunnustettava, että 1970-luvulla - jolloin teininuoruutani elin - Lindseyn visiot minua kiinnostivat ja tuntuivat jatkopohdinnan arvoisilta. Luin kirjan useampaan kertaan. Lopunajallisuus on myös scifin yksi perusteemoista: mitä tapahtuu kun maailma loppuu ja minä (lue: päähenkilö) olen elossa. Selviytymisestä on kysymys.

Sittemmin Lindsaysta tuli itselleni lähinnä campia, mutta kirja ja lukukokemus säilyvät muistoissani.