Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.

Kari Hakala palaa näyttämölle

Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi kirjoittamani kirja Kari Hakala – kiihko ja kutsumus (Kirjapaja). Olen jälkeenpäin palannut monta kertaa sen syntyprosessiin. Minulta on myös kysytty, miten tehdä elämäkerta elävästä ihmisestä. Vastaus: yhteistyössä ja oman näkemyksen mukaan.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Hakalasta kertova kirja on enemmän henkilökuva kuin elämäkerta. Lähteitä – lehtihaastatteluja ja teatterikritiikkejä - on käytetty useita kymmeniä. Mies tunnetaan kirkollisissa piireissä jo 80-luvun puolivälistä alkaen suorapuheisena näyttelijänä. Monologinäytelmä Markuksen evankeliumi oli 90-luvun lopun merkittävä valtakunnallinen teatteri-ilmiö. Suuri yleisö tuntee Hakalan ennen kaikkea Metsolat -tv-sarjasta, joka esitettiin uusintana viime vuonna.

Henkilökuvakirjan tekeminen on ammattitoimittajalle varmaan helpompaa kuin sellaiselle, jolle kirjoittaminen ja tiedonhankinta on vähemmän tuttua. Arvioin, että työmäärältään Hakala-kirja vastasi noin 30 suurta henkilöhaastattelua.

Kirjoittajan kannalta ongelmallista oli kokonaisuus. Normaalisti lehtijutut ovat pyrähdyksiä kirjaan verrattuna. Jutullakin on aina rakenne, mutta kirjan rakenne on toisenlainen, vaativampi. Kirja ei synnyt laittamalla lehtijuttuja peräkkäin.

Jälkeenpäin olen muistellut paljonkin kirjan haastattelusessioita. Niitä oli Karin kanssa kymmenen. Seitsemän tapahtui tamperelaisen ravintola Tiiliholvin kabinetissa. Istuimme 4-5 tuntia kerralla ja kävimme lävitse asioita kronologisesti, minä kyselin, Kari vastaili.

Ensimmäisessä tapaamisessamme pyysin Karia piirtämään elämänsä viivana. Alussa oli syntymä ja toisessa päässä nykyhetki. Pyysin häntä merkitsemään elämänsä merkittävät tapahtumat viivalle. Niin pääsimme vauhtiin.

Kari sanoi haastatteluhetkiämme ilmaiseksi terapiaksi. Pakotin hänet muistamaan ja tulkitsemaan. Saatoin vedota vanhoihin lehdissä olleisiin haastattelulausuntoihin. Vaikuttavin kommentti käsikirjoitusvaiheessa oli Karin vaimolta Maritalta. Hänen mielestään olin onnistunut kertoman Karista jotain sellaista, jota hänkään ei ollut tiennyt. Aika paljon sanottu.

Kun kirja oli valmis ja lämpimäiskappale kädessäni, se alkoi elää omaa elämäänsä. En ole mielessäni kirjoittanut vaihtoehtoisia versioita. Sallittakoon vielä oma arvio: Kari Hakala – kiihko ja kutsumus on sekä kohteensa että kirjoittajansa näköinen kirja. Se kertoo ennen kaikkea taitelijan kutsumuksesta.

P.S.
Kari Hakala on pitkästä aikaa mahdollista nähdä näyttämöllä ensi syksynä. Hänellä on kiinnitys (1 + 1 vuotta) Rauman kaupunginteatterissa ja keskeinen osa Tapio Koivukarin romaanista Luodetuulen maa (Like) tehdyssä dramatisoinnissa. Hakala myös ohjaa Raumalle syksyllä Tuomas Parkkisen näytelmän Madaamit. Kari is back!