Meinasi käydä nihkeät. Finladia-romaani Laura Lindstedtin Oneiron uhkasi pölyttyä yöpöydälle, vaikka aloitin sen lukemisen ja pidinkin kirjan kielestä ja kerronnasta. Mutta jokin potki vastaan. Jokin kirjan ominaislaadussa.
Totuuden nimessä on sanottava, että syynsä hiipuvalla lukutapahtumalla oli/on myös yleisessä elänmänoloni hektisyydessä. Kiitos siitä kuuluu erityisesti netille, mutta mikäs teet, siellä nuohoaminen on työtä. Sillä on taipumus jatkua myös varsinaisen työajan jälkeenkin. Elämäntapatyöläinen siis, tai jotain sinne päin.
Mutta asiaan, käsiini osui hieman jälkijättöisesti Parnasso 6-7/2015. Janne Seppäsen haastattelujuttu Ystäväni kertoja avasi silmiäni ja pääkoppaani. Kiehtovaa. Miksi olin misannut tuon pointin, tuon kahdeksannen päähenkilön? Laikuuttani, väsynyt keski-ikäinen mies.
Sain Parnassosta kaivattua potkua Oneironin lukemisella ja se taittui loppuun mukavaa kyytiä.
Ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi päähenkilöksi nousi Shlomith, juutalainen syömishäiriöinen performanssitaitelija. Lindstedt sanoo em. haastattelussa: "Shlomithin hahmo kannattalee myös kirjan valtavaa ideamöhkälettä - kysymyksiä siitä mitä on uskonto, filosofia, ideologia, ajatukset... Hänen ruumiinsa kautta tulee myös reductio ad absurdum, testataan kaikkea mitä juutalaisuteen liittyy."
Toinenkin postaus Oneironista: Sika söi kellon
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oneiron. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oneiron. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 24. huhtikuuta 2016
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Sika söi kellon
Romaania on sanottu siaksi, joka syö kaiken. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron käyköön esimerkistä. Siispä lainaus romaanista (s. 158):
”Jean-Philippeä rannekellot suorastaan ahdistivat! Hänellä oli kyllä yksi upouusi luksuskello nimeltä Brighella; se kuului italialaisen luksusmerkin Bulgarin Commedia dell’Arte -sarjaan. Hänen vanhempansa olivat antaneet kellon Jean-Philippelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Se oli osittain vitsi, mutta 35-prosenttisesti he olivat täysin vakavissaan. He olivat päättäneet että pojalla oli oltava kello, ja tuo 370 000 euroa maksanut uniikki kapistus oli heidän mielestään riittävän erikoinen heidän erikoiselle pojalleen.”
Kyse ei ole kellon osalta fiktiosta, sillä tuollainen kapistus on todellakin olemassa. Se esiteltiin Baselworldissa (kellomessut) 2013. Brighella on yksi commedia dell’arte -teatterityylin hahmo, koominen keikari valkoisessa puvussa ja kasvojen yläosan peittävässä naamarissaan. Kellotauluissa käsiään heiluttavat Brighellan lisäksi Pulcinella ja Arleccino (harlekiini).
Edellä lainatun kohdan jälkeen romaanissa seuraa pitkä selostus Brighellan ominaisuuksista. Se on repeeteri (antaa äänimerkkejä) ja täynnä mekaanista iloittelua. Kelloa kutsutaan romaanissa susirumaksi: ”Vielä rumemmaksi sen teki kuusinumeroinen hinta…”
Pieni kelloharrastuksellinen lipsahdus siankasvattaja Lindstedtille kuitenkin sattuu, sillä hän kirjoittaa Jean-Philippestä, joka nuoruudesaan liftasi: "Jean-Philippe katsoi aurinkoa siinä missä toiset hänen kaltaisensa katsoivat rolexeja ja raymondweileja." Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta Rolex ja Raymond Weil eivät ole brändeinä rinnasteisia. Rolex on vanha ja arvostettu luksukello, Raymond Weil puolestaan tuoreehko tulokas - kelpo kello toki, vaikka Rolexiin verrattuna "halpa".
Varmemmaksi vakuudeksi näytettäköön kuva Oneironin "susirumasta" Brighellasta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)