Meinasi käydä nihkeät. Finladia-romaani Laura Lindstedtin Oneiron uhkasi pölyttyä yöpöydälle, vaikka aloitin sen lukemisen ja pidinkin kirjan kielestä ja kerronnasta. Mutta jokin potki vastaan. Jokin kirjan ominaislaadussa.
Totuuden nimessä on sanottava, että syynsä hiipuvalla lukutapahtumalla oli/on myös yleisessä elänmänoloni hektisyydessä. Kiitos siitä kuuluu erityisesti netille, mutta mikäs teet, siellä nuohoaminen on työtä. Sillä on taipumus jatkua myös varsinaisen työajan jälkeenkin. Elämäntapatyöläinen siis, tai jotain sinne päin.
Mutta asiaan, käsiini osui hieman jälkijättöisesti Parnasso 6-7/2015. Janne Seppäsen haastattelujuttu Ystäväni kertoja avasi silmiäni ja pääkoppaani. Kiehtovaa. Miksi olin misannut tuon pointin, tuon kahdeksannen päähenkilön? Laikuuttani, väsynyt keski-ikäinen mies.
Sain Parnassosta kaivattua potkua Oneironin lukemisella ja se taittui loppuun mukavaa kyytiä.
Ylivoimaisesti kiinnostavimmaksi päähenkilöksi nousi Shlomith, juutalainen syömishäiriöinen performanssitaitelija. Lindstedt sanoo em. haastattelussa: "Shlomithin hahmo kannattalee myös kirjan valtavaa ideamöhkälettä - kysymyksiä siitä mitä on uskonto, filosofia, ideologia, ajatukset... Hänen ruumiinsa kautta tulee myös reductio ad absurdum, testataan kaikkea mitä juutalaisuteen liittyy."
Toinenkin postaus Oneironista: Sika söi kellon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti