Ennen kuin Saksat yhdistyivät

Tasan 25 vuotta sitten Saksat yhdistyivät. Niin lakkasivat olemasta Itä- ja Länsi-Sakassa erillisinä valtioina. Moni reaalipolitiikan ystävä ei takavuosikymmeniä jaksanut uskoa tähän ihmeeseen.

Tartuin taannoin vaistonvaraisesti  kirjahyllyssäni olevaan, vuonna 1960 ilmestyneeseen Willy Brandtin muistelmateokseen Tie Berliiniin (muistiin merkinnyt Leo Lania, WSOY, suom. Kai Kaila). Ryhdyin sitä myös lukemaan. Se osoittautui erinomaisen kiinnostavaksi lähihistorian (tai nyt siis jo hieman etäisemmän historian) henkilökohtaiseksi tilitykseksi.

Brandt, syntyjään Herbert Frahm, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.  Politikan vuoksi hän joutui pakenemaan nousevaa Hitlerin valtaa vuonna 1933 Norjaan. Samalla hän otti käyttöön salanimen Willy Brandt, josta tuli myöhemmin myös hänen virallinen nimensä.

Sodan jälkeen Brandt kohosi vähitellen Berliinin pormestariksi. Siihen kirja päättyy, vuoteen 1959. Berliinin muurista ei vielä ole tietoa. Myöhemmin Brandtista tuli liittokansleri.

Kiinnostavaa on Brandtin kuvaus berliiniläisten sielunmaisemasta ja ylipäätään Berliinin asemasta kylmän sodan pelinappulana. Länsi-Berliini oli kokoaan suurempi vapaan maailman vertauskuva. Neuvostoliitosta ja kommunisteista Brandtilla ei ollut illuusioista, hän näki valtajärjestelmän lävitse.

Läpi vuosien Brandt ja eräät muut uskoivat, että Saksa vielä yhdistyy. Tämä järkkymätön usko paistaa läpi kirjan sivuilta.

Brandtin toiveesta tuli totta. Saksat yhdistyivät, kun Berliinin muuri murtui 9.11.1989. Hän ehti vielä nähdä Saksojen yhdistyvän. Brandt kuoli 1992.

Kiihkeiden poliittisten vuosien, kylmän sodan henkäysten ja Saksan jälleenrakentamisen keskellä, Brandt kirjoittaa kirjansa viime lehdillä: ”Suuri osa meidän päiviemme ihmisistä on kyllästynyt politiikkaan ja suhtautuu epäluuloisesti ideologioihin. Heitä kiinnostavat pääasiallisesti sellaiset käytännön kysymykset kuin oman taloudellisen aseman parantaminen tai moottoripyörän, auton tai muun kalliin kestokulutushyödykkeen hankkiminen.”

Näin on myös meidän aikamme ihmisen elämässä. Historian vaikeat oppitunnut unohtuvat nopeasti - onneksi.

Finlandia-tehtävä suoritettu!

Valmista tuli. Kaikki kuusi Finlandia-ehdokasta on luettu. Viimeisenä kaatui Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava). Pakko tunnustaa, että Lappiin ja sota-aikaan sijoittuvat tapahtumat eivät etukäteen innostaneet, olinhan syksyllä lukenut Antti Tuurin Rauta-anturan. Ajattelin, että se riittää siitä historian vaiheesta.

Vaan eipä riittänytkään.

Dora, Dora on hyvä kirja. Perustarina kertoo natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speeriin matkasta Rovaniemeltä Petsamoon kylmänä joulunseutuna. Kertojina ovat Speerin lisäksi hänen yksityissihteerinsä Annemarie, suomalainen sekä tulkki mukana oleva viihdytysjoukkoihin kuuluva saksalainen taikuri. Neljän näkökulman kautta piirtyy kuva Hitlerin valtaannoususta, natsismin julmuuksista, ihmisten kapeakatseisuudesta, pragmaattisesta kuuliaisuudesta. Lisäksi tarinaan liittyy traaginen ihmissuhdeafääri.

Köngäs kertoo hyvin ja eleettömästi, näkökulmia sopivasti vaihdellen. Lopputuloksena on samalla kertaa koskettava ja jotenkin hyytävä kokonaisuus. Hyytävyyttä tulee myös luonnostaan pakkasmittarista.

Luin Dora, Doraa lomamatkalla Egyptissä. Makasin rantatuolissa 25 asteen lämmössä ja luin pakkasen kourissa kärvistelevistä matkalaisista Petsamossa. Hätkähdin havaintoa, mutta saatoin vain jatkaa lukemista ja siemaista kokista. Viereisessä lepotuolissa herttainen venäläinen nuoripari öljysi toisiaan. Välillä pulahdin Punaiseen mereen ja snorklasin korallin kalojen joukossa…

Dora, Dora on ärsyttävä kirjannimi, sillä se ei viittaa ennakko-oletuksen mukaan suinkaan henkilöön nimeltä Dora, vaan paikkaan ja siellä tehtäviin V2-ohjuksiin (sorry jos spoilasin!).