Matkalla tähtiin

Tauno Palo lienee tunnetuin suomalainen miesnäyttelijä. Hän esiintyi liki sadassa elokuvassa ja teki pitkän päivätyön Kansallisteatterin näyttelijänä. Hän syntyi 1908 ja kuoli 1982. Palon muistelmat Käsi sydämellä (Tammi) ilmestyivät 1969, hän oli juuri täyttänyt 60 ja katsoi elämänkulkuaan jo seesteisen joviaalisti.

Jostain syystä kesämökkini kirjahyllyssä oli tuo Aino Räty-Hämäläisen toimittama muistelmateos, vuoden 2008 pokkaripainoksena tosin. Luin sen  aikani kuluksi ja omaksi ilokseni. Kiinnostavaa oli kuulla kuinka työläispoika Tauno Brännäsistä tuli näyttelijä Tauno Palo (lyhyen aikaa myös Paloniemi).

Muistelmat on hyväntahtoista juttelua, piikkejä ei jaeta eikä itsekritiikki ole repivää. Jää tunne, että Palo on kuin kuva valkokankaalla, näkyvä, mutta saavuttamaton. Maineensa vanki siis. Toki muutamia koskettavia elämänvaiheita tulee esiin, kuten veljen kuolema - mikä liittyy nyrkkeilyharrastukseen. Palo ilmoittaa selvin sanoi ettei ymmärrä koko lajia, varsinkaan amatöörinyrkkeilyä, sillä siinä on kyse samasta asiasta kuin ammattilaisnyrkkeilyssä, mutta siitä että ottaa turpiinsa ei saa edes palkkaa.

Teatterikaskuja ja -sattumuksia riittää. Perheistään Palo kertoo myös, mutta ei varsinaisesti tilitä. Muistelmissa painottuu ensimmäinen avioliitto. Hän myös tunnustaa olleensa liian vähän vaimon ja lasten ja vaimon kanssa.

Käsi sydämellä oli kaikkineen mukava lukea. Vielä kun olisi ollut Suomi-filmin kesäiset kumpupilvisäät…

Syyttävä kirja

Yksi kiusallisimpia asioita ovat kirjat, jotka on ostanut, mutta joita ei ole lukenut. Niiden selkämykset tuijottavat pettymyksestä ja kiukusta mykkinä kirjahyllystä. Yksi tällainen toiveikkain mielin tehty ostos on viiden vuoden takaa. Kirjamessuilta hankin Katriina Lehdon kirjan Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus kirjat 2007).

Nyt kirja syyttää minua ja vaatii tulla luetuksi. Kirja terrorisoi minua.

Ostin kirjan, koska saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti  miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin. Ihminen, joka uhraa elämänsä, on kiehtova, vaikka olisi eri mieltä hänen aatteensa kanssa.

Terroristeissa on myös jotain samaa kuin itsensä uskolle antavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen,  sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.

Kirjallisuuden kautta en ole niinkään ilmiötä lähestynyt, mutta elokuvien ja dokumenttien kautta sitäkin enemmän. Kaiken aihepiiriin liittyvän olen vuosien varrella yrittänyt katsoa, mitä on ollut saatavilla leffa- ja tv-tarjonnassa.

Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkoom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun terroristin puolisona.

Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär ja ilmiö banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti) hieman: tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan.

Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?

Tuntuu, että saksalaisen terrorismin käsittely on synnyttänyt enemmän kuvallista ja draamallista kerrotaan kuin kirjallista. Tai ainakaan sitä ei ole suomennettu.

P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä. Blogi täällä

Juhlapyhien vertauskuvalliset varjot

Kumpi on suositumpi tapahtumaympäristö kirjallisuudessa, joulu vai pääsiäinen? Elokuvien kohdalla vastaus olisi helppo: joulu. Jouluelokuvat ovat suorastaan oma hyvää tarkoittavien draamakomedioiden lajityyppi. Pääsiäinen sen sijaan on hankalampi ja synkempisävyinen, jos kohta iloinen ja vapauttavakin, mutta vertauskuvallisuudessaan paljon joulua jytkympi.

Fiktio voi tapahtua jouluna ilman raskasta perustelutaakkaa, pääsiäinen sen sijaan vaatii muitakin perusteluja kuin, että silloin on vapaata.

Juhlapyhistä fiktiossa puhuttaessa on myös otettava huomioon kulttuurierot. Kaikiaila esimerkiksi pääsiäinen ei ole niin pitkä juhlaputki kuin Suomessa. Amerikkalaista elokuvista tiedämme, että joulu on lyhyempi juhla, eikä niin perhekeskeinen kuin Suomessa. Sama koskee pääsiäistä. Lyhyt juhlakausi on lievemmin vertauskuvallinen kuin pitkä.

Jos romaanin tapahtumat sijoittuvat pääsiäisaikaan, on lukijan päässä valmiina vahva tulkintahorisontti. Ei nimittäin voi olla sattumaa, että päähenkilö potee elämäänsä juuri pitkäperjantaina tai tekee oivalluksen pääsiäisaamuna. Kirjailijalla on ollut syynsä harjoittaa kalendaarista symboliikkaa.

”Pääsiäisromaaneista” en osaa monta esimerkkiä antaa, lähinnä Merete Mazzarellan Pääsiäinen (1983 Söderströms, suom. Kaarina Ripatti 1998, Kirjayhtymä) ja Sakari Montosen rikoskirja Musta pääsiäinen (Otava 1990). Kummassakin pääsinen antaa ajankohdan, toinen tapahtuu Perniössä ja toinen Viipurissa. Kirjastohaun mukaan Pasi Lampelan Hellekaudessa (WSOY 2007) on Pääsiäinen-niminen novelli. Enid Blytonin nuortenkirja Viisikko ja salakuljettajat (Tammi, 15. Painos 2005) sijoittuu myös pääsiäisenaikaan.

Nyt en puhu varsinaista Jeesus-romaneista, joiden tematiikka kiertyy luonnollisesti pääsiäisen tapahtumiin keskeisesti.

Jos fiktion tapahtumilla on tulkinnallisesti olennainen samastumispinta pääsiäisen tapahtumien sanomalliseen puoleen, on kyseessä määritelmällisesti uskonnollinen romaani tai novelli. Ihan riippumatta siitä, mitä kirjailija ajattelee väittävänsä todellisuudesta. Tässä mielessä kirjailija ei ole koskaan täysin vapaa, vaan lukijan tulkinnan armoilla.

Toki teoriassa voisi olla mahdollista luoda fiktio, jonka millään tapahtumilla (tai symboleiksi tulkittavilla asioilla) ei ole pienintäkään liittymäkohtaa olemassa olevien tapahtumien (tai symbolien) kanssa. Mutta olisiko sellainen romaani kiinnostava pitkän päälle?

Sitä Suurta Pääsiäisromaania odotellessa.