Vuoden viimeinen ja ensimmäinen

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä luin Patrick Modianon dokumenttiromaania Dora Bruder ( WSOY, suom. Lotta Toivanen). Sitä luin myös vuoden 2022 ensimmäisenä päivnä. Romaani on lyhyt ja nopealukuinen. Tarina vaikuttaa sinänsä tutulta. Kirjailija näkee lehtileikkeen, jossa kerrotaan henkilön katoamisesta. Hän kiinnostuu. Kuka oli tuo henkilö - tässä tapauksessa juutalainen teinityttö vuonna 1941 - ja mitä hänelle tapahtui?

Modianon tuotannossa Dora Bruder on siitä poikkeava, että se kertoo todellisesta henkilöstä. Mutta samalla tavoin Modano etsii fiktioissaankin henkilöiden menneisyyttä, muistoja ja identiteettiä surumielisen, terävänäköisen nostalgian vallassa. On sanottu, että Modiano on tyyppiesimerkki kirjailijasta, joka kirjoittaa koko tuotantonsa ajan samaa tekstiä. Minusta se on hienoa. Samaa mieltä oli komitea, joka myönsi Modianolle kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2014.

Dora Bruder on alun perin julkaistu 1997, suomennos on vuodelta 2020. Kirja vilisee katujen ja paikkojen nimiä, osoitteita ja päivämääriä. Modiano kirjoittaa Doran tarinan sekaan omia muistojaan. Pariisissa jopa nimettiin 2015 katu kirjan päähenkilön mukaan: Promenade Dora-Bruder.

Vihdoin tuttu Nobel-voittaja

Vuoden 2019 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa itävaltalainen Peter Handke. Häneltä on suomennettu 11 romaania, joista neljä ensimmäistä minulla on kirjahyllyssäni: Puhtaan kokemisen hetki, Kivun kiinalainen, Vasenkätinen nainen ja Toiston pysyvyys.

Puhtaan kokemisen hetken olen lukenut ainakin kahdesti. Jokin Handken hieman vaikeassa kerronnassa ja otteessa kiinnosti erityisesti 1980-luvulla. Pitänee lukea jokin kotikyllyn kirjoista oitis uudestaan - ja joku tuoreempikin suomennos.

Niin sanottu suuri yleisö tuntee Handken (yhdessä Richard Reitingerin ja ohjaaja Wim Wendersin kanssa) elokuvan Berliinin taivaan alla -elokuvan käsikirjoittajana.

Koska viime vuoden Nobel jäi kirjallisuudessa väliin ruotsalaisten sotkujen vuoksi, jaettiin se tänä vuonna. Vuoden 2018 Nobelin sai puolalainen Olga Tokarczuk. Häneltä on suomennettu kolme teosta, joista en valitettavasti ole lukenut yhtään.

Heti luen kun saan käsiini.

Tuttu mies palkittiin

Vihdoinkin. Kirjallisuuden Nobel annettiin tekijälle, joka on entuudestaan tuttu. Ei tarvinnut etsiä hakukoneilla jälkiä voittajasta. Omasta päästä löytyi kuin apteekin hyllyltä. Silti, Bob Dylan yllätti, ainakin minut.

En voi sano lukeneeni Dylania, mutta kuunnelleeni senkin edestä. En toisin kauheasti viime vuosina, mutta aikoinaan toki. Dylanin tuotannon tunteminen kun on välttämätöntä modernin populaarikulttuurin yleissivistystä. Palkinto muistutti, että runoutta voi olla muuallakin kuin runokirjoissa.

Dylanin albumeista erityisesti on jäänyt mieleen John Wesley Harding, joka ilmestyi jo 1967. Myös uskonnollisen vaiheen kappaleissa 70-80-lukujen vaihteessa on muutama korvamato, kuten Man Gave Name All The Animalas ja vimmainen You Gotta Serve Somebody.

Se palkinto tiesi paikkansa, sit´ eipä kieltää voi. Erästä toista tunnettua runoilijaa mukaillen.

Nobel napsahti ohi

Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš. Yllätys? En osaa sanoa, sillä en seurannut ennakkospekulointia, enkä äkkiseltään tunnistanut nimeä, en myöskään muistanut lukeneeni hänen tuotantoaan. Mutta hetken hölmistyksen jälkeen alkoivat etäiset kellot soida. Vuonna 2000 ilmestyi suomennettuna Tšernobylistä nousee rukous. Tuo nimi… jos en ole lukenut sitä... hmm, ainakin olen selaillut… tunne siitä on vahva… outoa... tätäkö se vanhuus teettää...

Sen sijaan Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) on oudompi tapaus, vaikka silläkin on mieleen jäävä nimi.

Tulee siis taas asiaa kirjakauppaan. Yritän pitää kiinni periaatteesta ja perinteestä, että nobelisteja luetaan.

Kadonnut muistikirja

Kun olet lukenut yhden, olet lukenut kaikki. Näin voi sanoa monestakin kirjailijasta, mutta aivan erityisesti Nobel-palkitusta Patrick Modianosta. Eikä tämä tarkoita, että kirjat olisivat huonoja sen vuoksi, että niiden kuvaama maailma ja kysymyksenasettelut ovat  pakonomaisen samanlaisia.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2015) on Modianon  tuorein teos ja se jatkaa samasta, mistä aiemmatkin kirjat ovat jatkaneet: mies ei muista. Menneisyys kätkeytyy usvaan ja sieltä nousee arvoituksellisia hahmoja, joiden väliset suhteet hahmottuvat fragmentaarisesti.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla sisältää mahdollisuuden psykologiseen ahdistusromaaniin, jopa kauhuun, sillä kadonnutta muistikirjaa palauttava henkilö on takertuva kuin kuristajakäärme. Modianoa ei tällainen juonen kehittelyn mahdollisuus kuitenkaan kiinnosta, vaan ainoastaan päähenkilön hapuilu oman muistinsa kanssa. Siis samaa todellisuuden palapelin kokoamista kuin aiemmissakin romaaneissa.

Miellyttävä lukukokemus yhtä kaikki, kesäloman toinen kirja.

Lue: Modiano osaa aloittaa

Modiano osaa aloittaa

Kuka minä olen? Tämä kysymys vaivaa Patrick Modianon Hämärien puotien kujan (WSOY, suom. Jorma Kapari, 1979, alkuteos 1978) päähenkilöä, yksityisetsivä Guy Rolandia – vai kuka hän lopulta onkaan. Sama menneisyyden pakenevan varjon metsästys on käynnissä kautta Modianon tuotannon.

Hämärien puotien kujan aloitus on klassikko: muutamalla lauseella luodaan maailma ja lukijalle valtava odotus. Dramaturgisesti täysosuma:

”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade, joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.”

Siinä on kaikki. Tilanne, tunnelma, ympäristö, tapahtuma, odotusarvo.

Riippuu lukijasta, palkitaanko odotus. Modiano tekee parhaansa kuvatessaan vähäeleisesti Guy Rolandin etsintää ja menneisyyden rakentumista pala kerrallaan, kuin sumuinen palapeli.

Nobelin arvoinen suoritus? 

Minua - sattuneesta syystä - koskettaa keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen hapuilu ja etsintä ontologisesti harsoisessa todellisuudesa...

Risteyksessä

Kuudesta Finlandia ehdokkaasta olen lukenut yhden, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Hyvä kirja. 

Ehdokkaista olen lukenut Jalosta, Kähköstä ja Valtosta, mutta en näitä nyt esillä olevia romaaneja. Pitäisi varmaan.

Pitäisi niin paljon.

Tänään ostin (!) kaksi romaania, kilpailuvoittajia molemmat. Toinen meikäläinen esikoinen, toinen Nobel-palkittu.

Toisen anna lahjaksi, toisen pidän itselläni lukutarkoituksessa.

Taas Nobel pääsi yllättämään!

Mitä oliskaan kirjasyksy ilman Nobel-yllätystä!

Ne tekivät sen taas, kun ranskalainen Patrick Modiano sai tuon arvostettavan palkinnon. En ole lukenut Modianoa, en ainkaan muista - näin on pakko sanoa, sillä on mahdollista että on vuosien saatossa tullut lukeneeksi kirjan, jonka tekijää ei muista eikä koko kirjaakaan, sillä se ei tehnyt vaikutusta. Paitsi että nyt kirjalija saa Nobelin.

Tuorein Modiano-suomennos on vuodelta 1987 (Kadonnut kortteli).

Joskus luulin olevani edes hitusen kirjallisesti sivistynyt, mutta viime aikoina Nobel-komitean edessä on alkanut alkaa tuntua, että en sittenkään ole. Minkäs teet.

Ranskalainen Claude Simon sai kirjallisuuden Nobelin 1985. Minulla on hyllyssäni hänen romaaninsa Flanderin tie. Edelleen lukemattomana.

Pitäiskö hankkia jokin Modiano siihen viereen?

Mainiota, Munrolle Nobel!

Kanadalainen Alice Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hyvä valinta. Häpeäkseni tunnustan, että olen lukenut vain yhden Munron teoksen, vuonna 2010 suomeksi ilmestyneen novellikokoelman Liian paljon onnea (suom. Kristiina Rikman, Tammi). Se teki vaikutuksen.

Kirjoitin kyseisestä kirjasta lyhyesti Kotimaahan alkuvuodesta 2011 otsikolla Muutoksen aika. Ruotsin akatemian päätöksen kunniaksi sama uudestaan:

”Jälkeenpäin  on helppo huomata, että elämässä on hetkiä, jolloin asiat saivat uuden suunnan. Tämä havainto on kanadalaisen Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea kantava teema. Jokaisessa novellissa päähenkilön elämässä tapahtuu asioita, joiden jälkeen arki ei enää palaa entiselleen.

Erityisen  mieleenpainuva on novelli Miten meidän tulisi elää. Siinä käydään läpi monta vuosikymmentä ja kaksi avioliittoa. Lopussa päähenkilö huomaa lukevansa nuoren kirjailijan teoksesta kuvauksen itsestään opettajana. Tämän seurauksena sukupolvien ja elämänasenteen kuilu aukeaa jyrkkänä.

Niminovelli poikkeaa muista kirjan teksteistä, sillä se kertoo historiallisesta henkilöstä, maailman ensimmäisestä naispuolisesta matematiikan professorista, venäläisestä Sofja Kolvaleskajasta. Muutosten, elämän saranakohtien varjot ovat siinäkin läsnä.”

(Tämä kirjoitus julkaistu myös toisaalla Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani)