Gibranin uusi puoli

Miksi vaikuttavimmat uskoa käsittelevät kirjat ovat usein kaunokirjallisuutta? Omiin kokemuksiinsa perustaen Serafim Seppälä (julkaissut myös nimellä Munkki Serafim) arvelee, että kaunokirjallisuudessa uskonasiat eivät ole abstrakteja vaan ne sidotaan henkilöiden toimintaan ja pohdintoihin, niissä on siten enemmän elämän syvyyttä.

Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.

Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.

Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.

Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.

Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.

Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.

Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.

(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)

Suvaitsevaisuuden porteilla

Väitän, että ajankohtaisempaa ja suvaitsevaisuuteen kannustavampaa kirjaa kuin Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava) ei juuri nyt ole saatavilla. Se kannattaa ostaa, lainata, pyytää lahjaksi tai muuten vaatia luettavaksi.

Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.

Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).

No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.

Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.

Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.

Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.

No, takaisin asiaan.

Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”

Pohtimisen arvoinen ajatus!

Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.

Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.