Periytyykö sosiaalinen pääoma? Totta kai periytyy, kasvatuksen ja meemien eli ”kulttuuristen geenien” myötä. Tästä ilmiöstä Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kuudennessa osassa (Guermantesin tie 2, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1986).
Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.
Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.
Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.
Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.
Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.
Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti