Minkä symbolin haluaisit haudallesi? Oikeasti kukaan ei ole esittänyt minulle tätä kysymystä, olen sen itselleni asettanut. Syynä on vuonna 2005 ilmestynyt kirja Surun ja toivon kuvat – Hautamuistomerkkien sanoma (Kirjapaja).
Kaivoin kirjan hyllystäni ja hätkähdin: olenko minä tehnyt tämän? Kirja tuntui kaukaiselta, sen synty- ja tekoprosessi samoin, vaikka kiinnostukseni hautausmaihin ei ole minnekään kadonnut. Kirjan rungon muodostavat Kotimaassa vuosina noin vuosina 2003-2004 ilmestyneet lyhyet jutut hautamuistomerkeissä olevista symboleista. Vähitellen sarja kasvoi ja siitä kehittyi kirja yhteistyössä kustantajan kanssa.
Vahoista lehtijutuista kootut kirjat ovat ongelmallinen lajityyppi. Harvoin ne toimivat itsellään, ilman että kirjassa on kierrätyksen makua. Väittäisin silti, että Surun ja toivon kuvat on enemmän kuin lehtijuttujen summa. Ensinnäkin mukana on kolmannes enemmän tekstiä. Lisäksi jokainen teksti on uudelleen kirjoitettu ja niihin on lisätty raamatunkohtia, jotka liittyvät aina kyseiseen symboliin: ankkuri, aurinko, Daavidin tähti, enkeli, Jeesus, joutsen ja niin edelleen.
Vanhoista teksteistä koottu kirja on kuin uudelleen lämmitetty ruoka. Läheskään aina se ei yllä ensimmäisen kattauksen tasolle, mutta on ruokia, jotka paranevat lämmitettäessä, kuten kaalilaatikko. Pyttipannukin kuuluu tehdä jäänteistä.
Kirkollinen erikoisuus muuten on ollut lehdissä julkaistuista hartausteksteistä tehdyt kokoelmat. Myös ajatus vanhoista saarnoista julkaistavasta kirjoista kutkuttaa edelleen monen papin mieltä. Menisikö puhutuksi kirjoitettu saarna paremmin perille kirjaksi painettuna?
Kaikesta kriittisestä epäluulosta huolimatta aiemmin kirjoitettu teksti voi olla käyttökelpoinen, ajankohtainen ja tuiki tarpeellinen toisessa mediassa julkaistuna. Kerran luotu hyvä sisältö kestää uusintakierroksen ja muokkauksen. Kustantajat puhuivat ainakin muutama vuosi sitten suu vaahdossa monikanavajulkaisuista eli sisältö palasiksi ja jakoon (oikein hinnoiteltuna, toki, tihkuvista puroista tulovirraksi).
Lukiessani taannoin sosiaalitieteilijä Antti Kariston Etelä-Suomen Sanomien kolumneista koottua kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää (Gaudeamus, 2010), ajattelin, että tämä toimii. Kolumnit olivat melko (lue: riittävän) laajoja ja arvatenkin niitäkin oli uudelleen kirjoitettu. Mainiota ajan ilmiöiden haarukointia ja paikantamista. Eikä maistunut yhtään kukkakaupan käärepareista sattumalta luetuilta.
Kokonaan oma kysymyksensä on verkkotekstien uusi elämä printissä. Sellaistakin tapahtuu.
P.S. Vastaus tekstin alussa olevaan kysymykseen saattaisi kallistua murtuneeseen ankkuriin tai lyyraan, jonka kielet ovat katkenneet. Tai jotain sinne päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti