Onko Proust slow?

Enää ei riitä, että vain luen Proustia ja pitäydyn tekstissä. Minua kiinnostaa yhä enemmän miksi minä ja miljoonat muut lukevat tuota paksua romaania (romaanisarjaa, Kadonnutta aikaa etsimässä), joka on samaan aikaan kielellisesti hankala ja loistokas, mielellisesti junnaavaa ja tyrmistyttävän idearikas. Mikä tässä ajassa tekee kirjasta ajankohtaisen?

Kiinnostus Proustiin on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 1990-luvun lopulla lähestyvä vuosituhannen vaihde toi oman virityksen, kuvaahan Proust 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ja maailmaan muuttumista niin sosiaalisesti kuin teknisestikin (mm. puhelimen tulo, autot). Sattumaa ei ole, että viime vuonna Q-teatterissa oli Proustin romaanisarjan pohjalta tehty näytelmä, Jälleen löydetty aika.

Dinitia Smithin artikkeli vuodelta 2000 New York Timesissa (Why Proust? Why Now?) korostaa Proustia vähemmistöjen kuvaajana. Kyse on juutalaisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja yläluokan taitelijoista. Hän kuvaa sosiaalisia suhteita, itseriittoisia seurapiirejä ja niiden tyhjyyttä.

Erityisesti seksuaalisuuden kuvaajana Proust on nykyajalle tärkeä. Hän ei paljasta suoraan, vaan asiat tapahtuvat pinnan alla. Proustia on luonnehdittu puoliksi sadistiksi, puoliksi masokistiksi. Luonnehdita sopii kirjassa esiintyvään rakkauskäsitykseen, joka rakentuu pakkomielteestä, kärsimyksestä, omistamisenhalusta ja nöyryyttämisestä. Rakkauden riuduttavuuden ja epäloogisuuden psykologian kuvaajana Proust on pirullisen tarkka.

On monta syytä tarttua Proustiin, eikä vähäisin ole slow-liike. Hidastaminen, hitaan tekemisen ihanne on pakollinen hyve Proustia lukiessa. Tekstiä ei voi ahmia, sitä ei voi harppoa tai silmäillä kursorisesti eteenpäin. Ei, tekstiin on suostuttava. Sillä on oma logiikkansa ja aikansa. Vantaan Laurissa vuonna 2007 olleessa Kristina Svenssonin kirjoituksessa Hidas aika todetaan: ”Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota.” (Artikkelissa muuten annetaan Madeleine-leivoksen ohje!)

Ajatukseen on helppo yhtyä. Proust paiskaa lukijan matkalle sekä luomaansa fiktiiviseen verkostoon, myös tässä ja nyt tapahtuvalle elämänarvojen uudelleentulkinnalle.

Proust on slow.

Sain luettua Kadonnen ajan etsinnän viidennen osan (Guermantesin tie 1, Otava 2007, suom. Inkeri Tuomikoski 1985), jossa kertoja kiehuu ylivirittyneessä rakkaudessaan Guermantesin herttuattareen, joka tuskin on tuntevinaan yli-innokasta seurapiirityrkkyä.

Kirjassa Robert Saint-Loup, kertojan ystävä, on silmittömän rakastunut näyttelijättäreen, josta sivulliset antaisivat helposti arvion lutka ja ylläpidettävä ”puolimaailman nainen”. Saint-Luop ei tätä puolta näen, sillä rakkaus, varsinkin nuoren ranskalaisen aatelismiehen rakkaus, on sokea. Saint-Loupin ja Rachelin tarina on muunnelma sarjan toisessa osassa kuvatusta Herra Swannin ja Odetten suhteesta.

Kirjassa on (monen muun hienon kohtauksen lisäksi) osuva kohtaus, jossa matkalta palaava kertoja yllättää isoäitinsä lukemassa: hän näkee rakastamansa vanhan naisen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen silmin: ”…näin ensimmäistä kertaa ja vain hetken ajan, sillä kohta hän jo katosi, sohvalla lampun alla istumassa punakan, lihavan, arkipäiväisen ja sairaan naisen, jonka hajamielinen, hiukan hassahtava katse kierteli avoimen kirjan sivuilla, vanhan ja masentuneen naisen jota en tuntenut.”

Kirjan lopussa isoäiti sairastuu vakavasti.

Olen jo aloittanut kuudennen osan (Guermantesin tie 2) lukemisen.