Vieraana salongissa

Kuluneen kesäloman parhaisiin hetkiin kuului, kun pääsin mukaan markiisitar Oriane de Guermantesin salonkiin ja kuulemaan mitä Marcel Proustin kertojalla oli sanottavaa arvon rouvasta ja hänen säädystään, sen henkisyydestä, kasvatuksen tuomasta sujuvuudesta, eleganssista, mutta myös ilkeämielisyydestä, pikkusieluisuudesta ja silkasta tyhmyydestä, tästä kaikesta pääsin nauttimaan useamman sadan sivun verran lukiessani Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin suomennoksen osaa Guermantesin tie 2.

Romaanin tarkkanäköisyys ja ajattomuus innostivat enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla. Aloin hitusen ymmärtää miksi Proust loputtomasti kuvaa itseään ylemmässä asemassa olevia ja heti kun pääsee heidän lähelleen, analysoi heidät kaunokirjallisella sirkkelinterällä tuhannen päreiksi. Mutta samalla hän tekee taideteoksen, sanojen juovuttavan, upottavan, ejksyttävän ja oivalluksiin nostavan verkoston, joka antaa lukijalle enemmän kuin hän aluksi kehtaa edes haaveilla.

Miksi lukea Kadonnutta aikaa etsimässä, kun elämä on lyhyt ja kirjoja piisaa?

Siksi, että yksi iätön syväluotaus on enemmän kuin tuhat matalaotsaista aikalaiskuvausta, olkoonkin että eräänlaisen aikalaiskuvauksen Proustkin teki - mutta millaisen!

Ai niin, Albertinekin - kertojan suuri rakkaus - astuu näyttämölle ja lukija saa ihmeteltäväkseen teinirakkauskohtauksen.

Lukukokemuksen jälkimakua maustoin palaamalla Olaf Lagercrantzin mainioon Proustia lukiessa oppaaseen.

Guermantesin tien ensimmäisen osan toisen kerran lukijakokemus täällä 

Kuka lohduttaisi Albertinea?

Hiukset nousevat pystyyn kun lukee Vankia, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen kahdeksatta osaa (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1994). Kertoja, Marcel Proust-niminen mies, saavuttaa henkistyneessä neuroottisuudessaan ja hienohelmaisessa hulluudessaan (lue: moraalittomassa rehellisyydessään ja tarkkanäköisessä tinkimättömyydessään) uusia sfäärejä. Mustasukkaisuus venyy ja paukkuu romaanissa niin että lukijaa puistattaa.

Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.

Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.

Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.

Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.

Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.

Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?

Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?

Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.

Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.

Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.

Sivu kerrallaan

Nyt se alkoi! Proust-projektini on lähtenyt käytiin. Kadonnutta aikaa etsimässä etenee verkkaisen määrätietoisesti sivu kerrallaan.

Sain luettua Olaf Lagercrantzin johdantoteoksen Proustia lukiessa. Yllätin itseni pari päivää sen jälkeen tarttumalla Kadonneen ajan ensimmäiseen suomenkieliseen osaan. Nyt Combray on yöpöydälläni ja luen sitä parhaan kykyni, ymmärrykseni ja vireystilani mukaan.

Ääneen luettuna se on vaimon mukaan parasta unilääkettä. Pitkiä lauseita, hapuilevaa, mutta terävää havainnointia, eksyileviä mietejuoksutuksia, koomisia ilmiöitä, psykologista ilotulitusta, muistin petollisuutta ja tarkkuutta.

Ääneen luen sitä pikku paloina vain koska Marcel Proust kirjoittaa niin hivelevän hauskasti ja kutkuttelevan olennaisesti. Lauseet ja ajatukset ovat kuin harsoja, tuulessa liikkuvia tai kuin kasteen kirkastamia hämmähäkinseittejä aamuisessa vastavalossa.

En välitä arvailla, kauanko Project Proust tulee kestämään. Pikalukuna kirjaa tuskin on tarkoitettukaan luettavaksi.

P.S. Säälittävää sanoa, mutta olen nyt sivulla 51, joten päätän raporttini vähin äänin tähän...

Askeleen lähempänä Proustia

Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.

Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.

Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”

En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.

Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...

(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)