Pakenijan matkassa

Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät silkkaa oivaltamisen riemua.

Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly: kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.

Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa, rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.

Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa, sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit & elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.

Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan  lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan – voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.

Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä

Rakastamisen vaikeudesta

Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.

Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.

Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.

Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään. ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!

Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu ylläpidetyn naisen kanssa.

Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten tyttäreen Gilberteen.

Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.

Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut, ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan, samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui; ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin vuodetkin.”

Edellinen ”raporttini” Swanin rakkaudesta löytyy täältä

Kuka lohduttaisi Albertinea?

Hiukset nousevat pystyyn kun lukee Vankia, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen kahdeksatta osaa (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1994). Kertoja, Marcel Proust-niminen mies, saavuttaa henkistyneessä neuroottisuudessaan ja hienohelmaisessa hulluudessaan (lue: moraalittomassa rehellisyydessään ja tarkkanäköisessä tinkimättömyydessään) uusia sfäärejä. Mustasukkaisuus venyy ja paukkuu romaanissa niin että lukijaa puistattaa.

Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.

Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.

Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.

Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.

Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.

Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?

Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?

Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.

Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.

Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.

Tapainturmeluksen lähteillä

Millaista siellä oli? No, Sodoman ja Gomorran meninkiä! – Jos kirjan nimenä on edellä mainitut kaksi raamatunaikaista kaupunkia, niin lukija ajattelee todennäköisesti riettautta ja tapainturmelusta. Siitä on puhe myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen seitsemännessä osassa (Sodoma ja Gomorra I-II, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1989).

Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.

Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.

Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.

Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.

Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.

Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.

Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.

Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.

Askeleen lähempänä Proustia

Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.

Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.

Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”

En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.

Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...

(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)