Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen
lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois
viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät
silkkaa oivaltamisen riemua.
Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä
suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust
laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly:
kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää
ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen
rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän
kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.
Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia
kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa,
rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän
homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.
Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin
kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden
kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa,
sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit &
elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa
luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.
Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta
aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan –
voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.
Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti