Suljettu dialogi mystiikasta

Luettuani Raine Haikaraisen kirjoittaman Teinos-elämäkerran Mystinen maestro (Kirjapaja 2018), innostuin Riitta ja Seppo A. Teinosen 82-sivuisesta kirjasta Keskustelua mystiikasta (WSOY 1990). Haikarainen piti sitä yhtenä Teinosen laajan tuotannon keskeisenä julkaisuna ja samalla Teinosen siihenastisen ajattelun tilinpäätöksenä.

Olin kirjan aikoinani lukenut ja muistan olleeni pettynyt. Se tuntui keinotekoiselta ja täyteen ahdetulta. Huonolta lukukokemukselta siis.

Kirja oli kuitenkin edelleen hyllyssäni ja ilahtuneena tartuin siiheen. Elämäkerran valossa ymmräsin kirjaa nyt paremmin, vaikka ensimmäisen lukukerran negatiiviset kokemukset vaikuttivat edelleen (mielenkiintoista, ei ole helppo muuttaa vahvoja käsityksiään kirjasta).

Keskusteluja mystiikasta on kirjoitetu dialogimuotoon. Ei ole vaikea arvata, että Seppo on maestro, joka vastaa, ja Riitta on noviisi, joka lähinnä kyselee. Vastauksissa on paljon tukeutumista mystiikan klassikoihin ja heihin liittyviä opettavaisia tarinoita. Ydinsisältö ei ole Teinosen omaa ajattelua vaan hengellisten mestarien opetusta. Keskusteluja mystiikasta vaatii paneutumista ja taustatietoja. Muuten se pitää suljetun muotonsa, vaikka dialogilla tavoitellaan avoimuutta.

Kirjan lopussa (Seppo A. Teinonen) summaa, että ihmisten tiet Jumalan luo ovat erilaiset, mutta yhdessä kohtaa kaikki tie on yhteinen, mesussa. "Messu on pyhän Kirkon elämää, ja pelastus tapahtuu Kirkossa. Kristiusko on kirkko, ja Kirkko on kristiusko."

Kirja päättyy lainaukseen (mystisen kokemuksen selittämättömyydestä) Rstin Johannekselta ja Teinosen toteamukseen: "Siinä on myös kaikki olennainen, mitä itse olen oppinut teologina vuosikymmenten aikana. Tämän jälkeen voidaan kaikki edelliset kirjani heittää menmään."

En näkisi pienen mystiikadialogin merkitystä sentään noin suurena. Syvää (teologista) viisautta sieltä silti voi ammentaa.

Ei tullut pojasta pappia

”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”

Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.

Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse hämäämään.

Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”

Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin –  arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.

Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.

Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.

Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.

Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.

Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”

Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.

Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.

Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.

Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".

Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa  mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).

P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.

Ilo omistaa

Kirjan selkä osui silmääni. Tuli hyvä mieli. Tulee aina kun näen sen. Minulla on Reijo Pitkärannan Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) hyllyssäni.

Ecclesiarum Finlandie Inscriotiones Latinae. 700-sivuisen kirjan ideana on esitellä kaikki piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Esiteltäviä kohteita on yli 900 ja kohteessa voi olla useita latinakielisiä tekstejä, jotka nykyihmiseltä menevät sivu suun, sillä enää vain harva latinisti kulkee joukossamme.

Kun Pitkärannan kirja ilmestyi, ihastuin siihen oitis. Mutta kirja oli varsin kallis ja se jäi haaveeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten törmäsin siihen Helsingin kirjamessuilla SKS:n osastolla. Huikea alennus!

Palasin messuilta Suomen kirkkojen latina kasissani.

Kuten arvata saattaa, en ole lukenut kirjaa, siihen ei ole tarvetta, mutta selannut sentään olen. Kirja on upea ja on onni omistaa se. Se on myös esineenä miellyttävä (kuten SKS:n kirjat usein tapaavat olla).

Törmään jatkuvasti kirjakaupoissa kirjoihin, jotka olisi mukava ja hieno omistaa, mutta järki sanoo, että älä osta, vaikka alennus on huomattava. Mutta Suomen kirkkojen latinan kohdalla järki jäi toiseksi.

Elämä haastaa konservatiivin

Luin viikonloppuna Kirsti Ellilän pappis-trilogian viimeisen osan Ristiaallokoa (Karisto). Huonomminkin voisi lauantainsa käyttää, paljon huonommin. - Tässä pikainen ensitunnelma.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa pääosassa on Matleena, naistelogi josta tulee pappia. Hänen miehensä Aulis on Timoteus-yhteisön (ääntyy suunnilleen: Luther-säätiö) pappi, joka järkyttyy vaimona uravalinnasta.

Tule avioero. Sen jälkimainingeissa liikkuu kakkososa Pelastusrenkaita.

Kolmas osa keskittyy kuvaamaan Aulista. Ja sympaattisesti kuvaakin. Maailma vain ajaa ohitse, kun mies pysyy periaatteissaan. Myös uskonyhteisön kulissien takana sattuu ja tapahtuu, vaikka sitäkään ei haluta nähdä.

Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?

(Eräs itsensä koservatiiviseksi mieltävä tuttava kyllä sanoi nauttineensa ykkösosasta Pappia kyydissä.)

Minua trilogia hymyilytti, mutta ei lainkaan ilkeästi.