Länsirata ja Paavo Haavikko

Länsirataa eli tunnin junaa on ajettu kuin käärmettä pyssynpiippuun. Aiheen uutisointia seurattuna osui silmiini Paavo Haavikon liki profetaalinen aforsimi: "Olipa kerran rautatie, joka tahtoi tulla rakennetuksi, ja niin luja tahto sillä oli että se teki itsensä."

Aforismi on peräisin kokoelmasta Ikuisen rauhan aika (Otava 1981). Sieltä löytyy myös yksi mieltäni eniten ilahduttaneita nykyaforismeja, vai pitäiskö sanoa aforistinen heitto: "Ekumenia on jonkin hotelliketjun keksintö. Eikä huono."

Löysin yllättäen kirjahyllystäni Haavikon Puhua, vastata, opettaa (WSOY, 3. painos 2010, ensimmäinen painos 1972), joka aikanaan uudisti aforismiperinnettä sarjallisuudellaan. Sieltä poimittakoon tätä pilvistä syksyistä päivää valaisemaan kyyninen/anarkistinen toteamus: "En halua muuttaa tätä järjestelmää toiseksi. Se on jo kyllin huono."

Ja aika hapan on tämäkin, Ikuisen rauhan ajan avaus: " Hirsipuun juurelle saakka minä olen uskollinen kuninkaille. Siitä ylöspäin olen minä hirsipuulle uskollinen."

Ihme ja sen selitys

Olin kuullut niin paljon hyvää ja kiittävää Joel Haahtelan romaanista Adèlen kysymys (Otava 2019), että en voinut välttää sen lukemista (miksi oli pitänytkään). Kirja on nopealukuinen, selkeä, kuulas ja innostava.

Mies matkustaa luostariin Ranskassa tekemään tukimustyötä. Tarkoituksena on selvittää 1100-luvulla eläneen nuoren tytön, pyhän Adèlen, tapaus. Häneen liittyy ihme. Tarinan mukaan hän putosi korkealta kalliolta varmaan kuolemaan, mutta hänet löydettiin jyrkänteen alta tyynenä rukoilemassa. Mitä oikein tapahtui?

Tutkija tekee samalla matkaa itseensä ja omaan elämäänsä. Onko siinä mahdollisuutta ihmeelle?

Todella suositeltava pieni suuri kirja, josta alitajuisesti tulee mieleeni Pierre de Calanin Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1977), vaikka sen lukemisesta on varmaan jo liki 40 vuotta (huh!). Kirjoilla tuskin on oikeasti mitään tekmistä toistensa kanssa, mutta ehkä pitäisi lukea de Calan uudelleen, sillä kirja löytyy edelleen hyllystäni.

Luostari on hyvä ja tapahtumia fokusoiva näyttämö kaunokirjallisuudelle.

Innostua vai luottaa?

Ajan merkki ja mielen ilmiö on selittää maailmaa yhdellä sanalla. Varsinkin  bisnes- ja elämänhallintakirjallisuus suosii tätä rakennetta, koska se on viestin kannalta hyvä: yksi sana, jota jauhetaan ja iskostetaan lukijan päähän. Sanaan/käsitteeseen voi liittyä laajojakin näkökulmia, mutta pedagogisesti yksi iskusana on hyvä.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjoittivat kirjan nimeltä Innostus (Talentum). Ilman innostusta homma ei mene eteenpäin. Jonkun on jossain innostuttava ja vedettävä muut mukaan. Apean ja möllin kansan tulevaisuus on harmaa.

Hyvää tarkoittava kirja. Potku persuksille tässäkin asiassa on toisinaan tarpeen.

Luin myös Mikael Pentikäisen kirjan Luottamus (Otava). Se on Innostusta laajempi ja henkilökohtaisempi matka  sekä ihmiselämän että yhteiskunnan olennaiseen peruskäsitteeseen. Luottamus on kaiken alku ja loppu. Ilman sitä innostuksestakaan ei ole paljon iloa. Jos kukaan ei luota sinuun, saat innostua keskenäsi.

Pentikäinen kirjoittaa hetkittäin auki valtavaa kasaa power pointeja eli listaa hieman ulkokohtaisesti fiksuja asioita luottamuksen tiimoilta. Välillä hän kertoo omista kokemuksistaan, muun maussa potkuistaan Hesarista, ja silloin kerronta sähköistyy. Kirjan kokonaisuus on kiinnostava ja viisas.

Vaalikirjaksikin Luottamusta on uumoiltu, sillä Pentikäinen pyrkii Brysseliin.

Luottamus on samalla kertaa jotain selvää ja varsin ohutrajaista. Sanonta luottamusta joko on tai ei ole, pitää valitettavasti paikkansa. Epäluottamus kalvaa hyvät asiat hajalle. Jos et voi luottaa puolisoosi, ystäviisi, työtovereihisi, pomoosi olet liemessä. Luottamus on vastavuoroista – jo sinä et luota, tuskin sinuunkaan luotetaan.

Kahdesta edellä mainitusta kirjasta Luottamus jää askarruttamaan mieltä pitempään. Syystäkin. Innostus tulee ja menee, mutta luottamus säilyy.

Ihme populaa

Finladia-projektini (kaikki kuusi luettava!) toiseksi viimeinen etappi: Pirjo Hassisen Popula (Otava). Luettu! Ryhdyin kirjaa hieman ennakkoluuloisesti, mutta turha vaiva, Hassinen kirjoittaa hyvin ja mainiota lauseitta.

Mutta jotenkin henkilöiden esittely kesti pitkään. Tarkoitus oli varmasti pedata taustat kuntoon ennen kuin kirjan kuningasajatus otetaan peliin. Perussuom… äh, eikun Popula. Populistinen puolue, joka vetää magneetin tavoin yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneita.

Popula alkaa toden teolla toimia vasta kun poliittinen aate astuu kuvaan noin sivulla 129. Kun Perttu tapaa äijäringin, joka kauppakeskuksen kyljessä sijaitsevassa pubissa parantaa maailmaa. Puolueen kyky antaa näköaloja ja tarkoitusta tulee ymmärrettäväksi. Puoluejohtaja Jukka Kalmari ei ole Timo Soini, mutta samanlaisia vaikeuksia hänelläkin on kun/jos suostuu väleihin natsihenkisen porukan kanssa.

Popula on hyvä, mutta ei ihan niin hyvä kuin voisi olla.

Kirjan perusväite: Ken populismin tulella leikkii, sen perussuomalaiskarvat palavat!

Lähes turha sotaretki

Antti Tuurin Äitini suku-sarja on ollut kirjallinen ilo. Se alkoi 2001 ilmestyneellä Eerikinpojat-romaanilla, jonka tapahtumat sijoittuivat 1730-luvulle ja yltiöpietistien maailmaan. Sarjan tuorein eli kahdeksas itsenäinen osa, Rauta-antura (Otava), vie lukijan Lapin sotaan.

Kertoja on 19-vuotias Matti Ojala Kauhavalta, joka joutuu Kannakselta sotatoimista rauhan jälkeen Ouluun ja sieltä Tornioon ajamaan saksalaisia maasta pois.

Nuori Ojala on kertoja, mutta kirjassa ei ole yhtään repliikkiä, vaan kaikki puheet ja huulenheitot suodattuvat Ojalan kertomana. Tuurin kieli ja mainio tapa kuvata ihmisten ja ryhmien välisiä jännitteitä tulee hyvin läpi.

Ojalan ja kumppaneiden Lapin sota on pääasiassa kävelemistä ja oman joukko-osaston etsintää. Lopussa miehet joutuvat kuljettamaan saksalaisten morsiamia ja naisystäviä Muoniosta Ouluun. Naisia kohdellaan huonosti ja nimitellään. Mukana on myös erään papin vaimo. Pappi kulkee mukana eri tilanteissa kautta kirjan.

Rauta-antura antaa hieman sekasortoisen ja rempseän kuvan suomalaisesta sotimisesta ylipäätään. Esimiehet ovat meikäläisiä ja ymmärtäväisiä elleivät ala nipottaa. Ja aina joku alkaa. Lapin sotaretkestä tulee jotenkin surkuhupaisa ja tarpeeton vaikutelma. Miehet eivät aina laittaneet kaikkeaan peliin, eivätkä esimiehet halunneet suotta tapattaa miehiään. Neuvostoliittolaisille piti esittää tomeraa.

(Olen tietoinen, että tämä on vain yksi kuvaus Lapin sodasta, mutta sen tarjoama vaikutelma osuu yksiin minulla jo olevan yleisvaikutelman kanssa, joten saatan harhautua pitämään fiktiota todellisuuden uskottavana kuvauksena.)

Aloin lukea Rauta-anturaa hieman pitkin hampain, sillä sotakuvaukset eivät minua juuri innosta, tiedä sitten miksi eivät, mutta kirjan luin suurella mielihyvällä loppuun.

Tuuria on ilo lukea jo pelkän sanankäytön vuoksi.

Jäkälämiehen paluu

Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.

Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.

William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.

Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.

Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.

Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.

Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.

Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.

(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)