Innostua vai luottaa?

Ajan merkki ja mielen ilmiö on selittää maailmaa yhdellä sanalla. Varsinkin  bisnes- ja elämänhallintakirjallisuus suosii tätä rakennetta, koska se on viestin kannalta hyvä: yksi sana, jota jauhetaan ja iskostetaan lukijan päähän. Sanaan/käsitteeseen voi liittyä laajojakin näkökulmia, mutta pedagogisesti yksi iskusana on hyvä.

Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjoittivat kirjan nimeltä Innostus (Talentum). Ilman innostusta homma ei mene eteenpäin. Jonkun on jossain innostuttava ja vedettävä muut mukaan. Apean ja möllin kansan tulevaisuus on harmaa.

Hyvää tarkoittava kirja. Potku persuksille tässäkin asiassa on toisinaan tarpeen.

Luin myös Mikael Pentikäisen kirjan Luottamus (Otava). Se on Innostusta laajempi ja henkilökohtaisempi matka  sekä ihmiselämän että yhteiskunnan olennaiseen peruskäsitteeseen. Luottamus on kaiken alku ja loppu. Ilman sitä innostuksestakaan ei ole paljon iloa. Jos kukaan ei luota sinuun, saat innostua keskenäsi.

Pentikäinen kirjoittaa hetkittäin auki valtavaa kasaa power pointeja eli listaa hieman ulkokohtaisesti fiksuja asioita luottamuksen tiimoilta. Välillä hän kertoo omista kokemuksistaan, muun maussa potkuistaan Hesarista, ja silloin kerronta sähköistyy. Kirjan kokonaisuus on kiinnostava ja viisas.

Vaalikirjaksikin Luottamusta on uumoiltu, sillä Pentikäinen pyrkii Brysseliin.

Luottamus on samalla kertaa jotain selvää ja varsin ohutrajaista. Sanonta luottamusta joko on tai ei ole, pitää valitettavasti paikkansa. Epäluottamus kalvaa hyvät asiat hajalle. Jos et voi luottaa puolisoosi, ystäviisi, työtovereihisi, pomoosi olet liemessä. Luottamus on vastavuoroista – jo sinä et luota, tuskin sinuunkaan luotetaan.

Kahdesta edellä mainitusta kirjasta Luottamus jää askarruttamaan mieltä pitempään. Syystäkin. Innostus tulee ja menee, mutta luottamus säilyy.