keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Jäkälämiehen paluu

Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.

Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.

William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.

Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.

Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.

Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.

Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.

Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.

(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti