Yhteisen historian äärellä

Pitkään minua on kiehtonut Herman Lindqvistin kirja Kun Suomi oli Ruotsi (alkuteos 2013, suom. 2014 Heikki Eskelinen, WSOY) Loman aluksi luin sen. Hieno kokemus, silmiä avartava ja sivistävä.

Suomi oli osa Ruotsia jo ennen kuin edes Ruotsia oli olemassa. Nykyinen Suomi ei olisi sellainen kuin se on ilman yhteistä historiaa. Jos herra kohteli talonpoikia tylysti, se tapahtui lahden molemmin puolin. Ruotsi ei kohdistanut suomalaisiin mitään erityisiä sortotoimia, miksi olisikaan, sillä samaa valtakuntaa oltiin ja samaa kuningasta seurattiin.

Lindqvist kirjoittaa journalistisen sujuvasti ja heittää sopivasti anekdootteja väliin. Ehkä hän oikaisee joitain historiallisia tapahtumakulkuja, mutta kokonaisuudesta tulee ymmärrettävä. Arvatenkin se on kirjoitettu ensisijaisesti ruotsalaiselle yleisölle.

Kirjan alatosikko kuuluu: Valtakunnan hajottamista edeltäneiden 700 vuoden historia.

Sotaisaa ja ajoin hyvinkin sekavaa oli Ruotsin nousu suurvallaksi ja lopulta romahtaminen nykykokoon. Suomen menettäminen Venäjälle 1809 on kirjan mukaan pitkälti Ruotsin omaa syytä, muun muassa sotilaallisen näkemyksen ja tarmon puutetta. Valtakunta oli syönyt  omat mahdollisuutensa. Historia teki ratkaisunsa.

Erinomainen aloitus kirjakesä(loma)lle!

Jäähyväiset kirjaimille

Tyly tiedote napsahti sähköpostiin: ”Kirjain-kirjallisuuslehti lopettaa ilmestymisensä. Lehteä ehti ilmestyä vuodesta 2006 lähtien yhteensä 26 numeroa.”

Surullista. Kirjallisuuden ystävänä olen myös kirjallisuuslehtien ystävä. Niitä pitäisi olla enemmän, ei vähemmän. Mutta ajat ovat kovat, kirja-alalla kuohuu ja uusia asemia haetaan ja uusia liiketoimintamalleja etsitään. E-kirja kolkuttelee ovella ja aiheuttaa hermostuneisuutta kustannustaloissa – olkoonkin, ettei e-kirja vielä ole lyönyt itseään läpi täydellä voimalla. Mutta ehkä sekin päivä nähdään.

Kirjain poistuu näyttämöltä, mutta Parnasso jää. Toki suomeksi ilmestyy myös muita kirjallisuuslehtiä, mutta ne ovat levikiltään ja tunnettuudeltaan suurelta yleisöltä hieman piilossa, kuten Nuori Voima tai Niin & Näin.

Vai onko niin, että kirjallisuuslehti on aina suuren yleisön tavoittamattomissa? Onko kirjallisuulehden uskottavuuden mitta siinä, että se on marginaalissa?

Yhtä kaikki, Suomi on taas yhtä lehteä köyhempi maa.

Edesmenneen lehden viimeinen numero luettavissa täältä

Arvasin oikein: Lundberg!

Kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin, heitin blogini lopussa arvauksen: Halonen valitsee Lundbergin.

Jotenkin vain oli sellainen tunne. Intuitio, selkeä vakaumus.

Presidentti Tarja Halonen valitsi voittajaksi Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Hyvä valinta.

Suomi tarvitsee Jään synnyttämää kirjallista maisemaa, tunnelmaa, kieleen kiedottua todellisuutta, teoksen syvää, ymmärtävää, ihmistä kunnioittavaa, hänen moniulotteisuuttaan, ristiriitaisuuttaan ja rakastettavuuttaan korostavaa kerrontaa. Jää on terveellinen, terapeuttinen ja samalla kertaa sekä nostalginen että visionäärinen.

Edelliset Finlandia-palkintoaiheiset postaukseni täällä ja täällä.