Nimellä on väliä

Aleksis Kiven päivänä tuli mieleeni, millä perusteella hän valitsi kirjojensa ja näytelmiensä henkilöiden nimet. Miksi Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero? Joutuiko Kivi pohtimaan asiaa, vaihtuivatko nimet kirjoitusprosessin aikana?

Pohdinta romaanihenkilöiden nimistä nousee väkisin mieleen, kun lukee Miki Liukkosen Vierastilaa (WSOY). Päähenkilö on Ren Dawn. Hänen etäihastuksensa  nimi on Anne tai Anneli Kielwokozki . Terapeutti tottelee nimeä Daniel Poupouli, "manageri" nimeä Louis Dufuette. Toki Senja, Matias ja Makekin vilahtavat henkilögalleriassa sekä Kim, jonka sisko on Gwyn.

Nimivalinta ei ole sattuma, sillä nimi antaa tunteen, tunnelman. On eri asia onko päähenkilö Alexander vai Joni, Aurelia vai Janna. Mutta nimeen voi myös sisältyä symboliikkaa, tietoisia viestejä, alitajuisia viittauksia tai niillä voidaan rakentaa teoksen yhtenäisyyttä. Nimet kertovat tarvittaessa tapahtumaympäristön globaalisuudesta, monikulttuurisuudesta tai aikakaudesta.

Romaanihenkilön nimellä on väliä, vaikka välillä hänellä ei nimeä olisikaan. Sekin on viesti.

P.S. Kuvalla vain huomioarvo 😀

Mestari ei osaa olla hiljaa

Kolme  kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyyden ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.

En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemättömissä ja kommunikaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään ja sekoamaan.

Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmässä merkityksessä.

Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).

Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.

Voi Finlandia!

Taas on se aika vuodesta, kun kannattaa ryhdistäytyä. Ainakin mikäli pitää itseään kaunokirjallisuuden ystävänä & edes alkeellisena tuntijana.

Häpeä tunnustaa, mutta Finlandia-palkintoehdokkaat eivät herätä juurikaan kuhinaa. Olen lukenut niistä vain yhden, Miki Liukkosen tuhdin O:n. Kiinnostava kirja, kokeellinen, keikaileva ja kirjallisuuteen itseensä  viittaava. Kirjan väite maailmasta on, että aika voi nyrjähtää. Ja pakkomielteiset ihmiset (siis me kaikki) sen mukana.

Nyrjähtää voi myös tavallisen lukijaparan mieli. Kovin helppoa kattausta raati ei ole tehnyt. Liukkosen lukeneena voin sanoa, että siitä ei kannata aloittaa.

Eniten ehdokkaista minua kiinnostaa ehkä Cristina Sandhun Valas nimeltä Goliat. En käy arvailemaan mikä kiinnostaa Elisabeth Rehniä niin paljon, että hän nostaa sen voittajaksi.

Kaksi tiiliskiveä

Yö-, työ- ja ties missä pöydilläni seikkailee kaksi tiilliskiveä. Toisen on kirjoittanut kovassa mediakokohinassa näyttäytyvä Miki Liukkonen. O:ssa (WSOY) on 859 sivua. Kysessä on romaani alaotskoltaan (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat). Herttaista. Tuollaiset selitykset  saavat hyvälle tuuulelele. Tämäkin postauksen alaotsiokko siis olkoon: "sangen lyhyt tiedonanto siitä mitä nyt".

Toinen tiilari on vieläkin tuhdimpi, siinä on sivuja 939. Markus Leikolan Uuden maailman katu (myös WSOY - onko niillä jokin tiilliskiviprojekti meneillään?). Sillä ei ole alaotsikkoa. Kirja on omistettu "Aamulle, tulevaisuudelle".

Vakaa päätökseni ja voimaannuttava sivistäytymisuihkuni tulee olemaan, että muuraan kirjoista tornin, josta katselen aikamme aatteita ja aatoksia. Aion siis lukea kummankin, vaikka romaaninlukutunnelmani on viime aikoina hiipunut, herra ties mistä syystä. Itse asssa Liukkosta olen jo aloitellut sadan sivun verran. Hyvin kirjoittaa, kiinnostavsti, itsetetoisesti, ehkä liiankin tietoisesti, mutta viis siitä, jossa homma herätää kiinnostuksen. Toistaiseksi on herättänyt.

Leikola saa odottaa vuoroaan kesäloman kiireettömiin hetkiin.

Ehkä tiilliskiviromaani on se mitä aika juuri nyt kaipaa, vastaiskua lyhytsälälle.