Kolme kuollutta. Miki Liukkosen yltiöpäinen ja lohduton ihmisen yksinäisyyden ylistys (vai itkuvirsikö se on) Hiljaisuuden mestari (WSOY) pukeutuu (tavallan) rikostarinan (!) muotoon. Homma lähtee liikkeelle vainajan äärestä (vaikka sielu vielä kökkii sängyn alla). Paikalla on poliisi ja epäilty. Myöhemmin löytyy yksi ruumis lisää ja lopussa tehdään vielä yksi.
En käy selittämään kuka kuoli ja miksi (ihan kaikki ei ihan aukottomasti ehkä selviäkään), mutta mainitsen ruumiit, koska ne ovat elävien kohtaloa: kirjan henkilöt ovat kammottavissa umpikujissa, pääsemättömissä ja kommunikaation ulottumattomissa. Jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan sekaisin ja väärinymmärretty. Ihmisenä oleminen on paskaa ja tuskaa. Ainakin niiden, jotka eivät saavuta yhteyttä toisiin ja ovat tuomittuja syrjäytymään ja sekoamaan.
Humoristisuuttakin puhelias (romaanihenkilöittensä kautta) synkkä-Liukkonen harrastaa (aika paljon, onneksi, kielellistä, tietty) muun muassa nimeämällä henkilöitään seuraavasti: Lennart Oneil, Aunu Oneil, Herman Leorne, Ifsana Hyen, Kaspian Brenner, Max Ung, ja Tessa Melnhoh-Tiuranen. Suomalaista joukkoa kaikki tyynni. Tai ihmisiä yleisemmässä merkityksessä.
Miki Liukkonen ei enää ole lahjakas nuori lupaus, vaan jo kolmannen romaanin kirjoittanut tekijämies (!). Hiljaisuuden mestari on edellistä järkälettä O:ta soukempi ja fokusoidumpi. Tarina (tapahtumien kulku) piirtyy esiin runsaitten sivujuonteiden ja alaviittetten alta (jotka ovatkin kenties kerronnan varsinainen pointti).
Voi, miten lohduton (vilahtiko jossain sittenkin toivo?) Hiljaisuuden mestarin lukijan vastaanottokyvyssä syntyvä kirjallis-kulttuurinen maisema on! Ei kenties valoisin kesäkirja, mitä ajatella saattaa, mutta ehkä siksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti