Kylpyläkaupungin lämmössä taas

Alkukesän yöpöytälukemiseni oli jälleen Marcel Proust. Ensimmäisellä lukukerralla Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan  (suomennoksen) neljäs osa Paikannimet: paikkakunta tuntui itsenäiseltä ja valoisalta kokonaisuudelta. Kirjasta jäi hyvä mieli ja tunnelma, vahva sisäinen kuva merestä, auringosta, hiekkarannasta ja parempien ihmisten hotellielämästä.

Toisella lukukerralla aurinkoa oli vähemmän, vaikka kertojan rannalla tapaama tyttöjoukko vahvana piirtyykin nostalgiseen maisemaan, vastavalossa, varjokuvina auringossa välkkyvää meren mosaiikkipintaa vasten.

Hotellielämä ei tällä kertaa tuntunut niin keskeiseltä, kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tosin vertaus hotellin ruokasalista akvaariona, jota köyhät katsovat kadulta, toimi edelleen. Loppua kohden Albertinen, kertojan suuren rakkauden (vertauskuvan) arvoituksellinen persoona alkaa saada enemmän sijaa, ehkä sen vuoksi, että tiedän mikä merkitys hänellä ja häneen liittyvillä näennäisesti merkityksettömillä tapahtumilla, sanoilla ja katseilla, tulee olemaan romaniin myöhemmissä osissa.

Nyt pari kuukautta kirjan lukemisen jälkeen nousee siitä vahvana kuva lopusta (suom. Inkeri Tuomikoski): ”Ja Farncoisen irrottaessa verhoja auki kesäinen päivä, jonka hän paljasti, näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan.”

Juuri sellainen viime kesä on, balsamoitu muumio, joka hohtaa syksyn matalalta paistavan auringon armosta. Muisto, välähdys, lupaus, joka ei täyttynyt, vaan ainoastaan vihjaisi, että on viisasta odottaa seuraavaa kesää, jossa voi tunnistaa vuosi vuodelta yhä paremmin Combrayn, tuon proustilaisen lapsuuden muistojen kultamaan lempeiden vaikutelmien väkevyyden ja ainutkertaisuuden. Viime kesässä, lukemassani Proustin kirjassa, lukemisen kokemuksessa, sen pituudessa ja syvyydessä, oli osallisuus tuohon alkukokemukseen, jota vasten elämäni Balbecit heijastuvat, jota vasten niitä testaan, ja josta ne saavat voiman syntyä uudestaan muistoiksi.

Balbec-osan ensimmäisestä lukukokemuksestani kerron täällä

Jäin kiinni Proustiin

Luin viime vuonna loppukeväästä ja alkukesästä läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Luettuani viimeisen osan loppuun, aloitin ensimmäisen osan uudestaan, Combrayn. Siinä oli niin paljon asioista, jotka toistuivat pitkin kirjaa.

Tänä vuonna maalis-toukokuun aikana luin uudestaan viimeisen osan, Jälleenlöydetty aika. Luin sitä vuoteessa ennen nukahtamista, kymmen-kaksikymmentä sivua kerrallaan. Joskus vähemmänkin, sillä luomi alkoi painaa. Hitaasti nautiskelin mestarin tekstistä ilman pakko ja kiirettä.

Nyt toisella kerralla erityisen vahvana nousi esiin vieraantuminen kaikesta siitä, mistä (suomennoksen) yhdeksän edeltävää osaa olivat kertoneet. Ihmiset, joista kertoja oli kirjoittanut satoja sivuja, olivat muuttuneet tuntemattomiksi ja yhdentekeviksi. Paitsi tietysti kertojan  muistoissa, jossa näillä ihmisillä edelleen oli paikka, vaikka nykyisyydessä he olivat avain outoja vanhuksia tai toisiksi muuttuneita variksenpelättimiä.

Proustin havainto ihmisten kadotetusta merkityksestä on tuttu. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja joiden vaikutus on ollut suuri (nuoruuden ystävät, koulukaverit esimerkiksi), mutta joita kaikkia ei välttämättä tunnistaisi, jos he tulisivat kadulla vastaan. Proustin kertojakaan ei ole tunnistaa.

Sarjan yksi aatteellinen/filosofinen huipentuma tapahtuu kertojan odotellessa pääsyä juhlasalonkiin, jossa oli meneillään konsertti. Hän kelaa mielessään elettyä elämää ja omaa kirjoittamistaan, sitä miksi ei ole toteuttanut kutsumustaan, vaan jäänyt joutenoloon ja nahkeaan tylsyyteen ja sairauteensa. Kertojalla oli mystisiä onnen tiloja (teehen kastetun medeleinekakun maku, lusikan kilahdus, epätasainen katukiveys jalan alla), jotka ikään kuin olivat hänen elämänsä sisäisen matkan valonlähteitä, mutta joiden syvempään merkitykseen hän ei ollut paneutunut. Mutta nyt oli sen aika.

Tämä kohokohta on sivun 200 paikkeilla ja loppu on laskeutumista kohti oivallusta.

Proust kirjoittaa (suom. Annikki Suni, 2007): ”Minut valtasi uupumuksen ja kauhun tunne tajutessani, että en ollut vain keskeytyksettä elänyt, ajatellut ja kehrännyt tuota pitkää aikaa ja että se ei vain ollut minun elämäni, minä itse, vaan että minun tuli nyt hellittämättä pitää sitä kiinni itsessäni ja että se taas tavallaan piteli minua pökerryttävän korkealla huipullaan, missä kyhjötin pystymättä hievahtamaankaan ilman että se liikahti mukana. Hetki jolloin kuulin Combrayn puutarhaan soittokellon kilahduksen, tuo niin kaukainen ja silti sisäinen hetki, oli kiintopiste äärettömässä ulottuvuudessa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Minua pyörrytti, kun näin kaikki nuo vuodet allani – ja silti sisimmässäni – ja aivan kuin olisin ollut kilometrien korkuinen.”

Olemme samalla kertaa muistojemme sisällä ja niiden ulkopuolella! Meidät on tehty muistoista, kaikesta siitä mikä meille tapahtuu, minkä havaitsemme ja luemme rivien välistä ja minkä , lopulta ymmärrämme, jos pystymme. Proust ainakin yrittää ponnistelle taiteen keinoin sanoittaakseen, silloittaakseen muistojen ja elämisen välisen häilyvän rajan.

Mielenkiintoinen on myös ajatus, että menneisyydessämme ja muistoisamme oli jokin konkreettinen tunne, tapahtuma, vaikutelma, joka majakan tavoin näyttäisi valoa kun elämässä liikumme pimeässä ja myrskyävällä merelle. Proustin kertojalle se oli soittokellon ääni, joka kertoi, että vieras (usein herra Swann) tulee käymään ja muuttaa arkisen todellisuuden uudeksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

Näköjään en ole vielä läheskään lukenut Proustiani loppuun.

(Edellinen Jälleenlöydetyn ajan ”tilitys” löytyy täältä)

P.S. Kesällä ajattelin tarttua toistamiseen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (suomennoksen) neljänteen osaan (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta), jossa kertoja vierailee Balbecin kylpyläkaupungissa.