Metsän ikuinen kutsu

Minulla on jo vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä, ollut unelma. Haluaisin viettää kokonaisen vuoden mökissä katselleen vuodenaikojen vaihtelua ja luonnon muutosta.

En usko, että oikeasti pystyisin olemaan niin kauan paikoillani, mutta haaveeni se silti on. Istuisin katsomassa lintulaudalla tiaisten einehtimistä ja kirjaisin havaintojani kirjaan ja kulkisin joutomiehenä valokuvaamassa salaisuuden pintaa luonnossa, sen vaihtelevissa valaistusoloissa.

En ole unelmani kanssa yksin, sillä useita kirjojakin aiheesta on ilmestynyt.

Myös tuottelias luontokuvaaja ja -kirjailija Heikki Willamo halusi toteuttaa vuodenkiertohaaveensa metsässä. Tuloksena on hieno kirja, Vuosi metsässä (Maahenki), joka kertoo erään Etelä-Suomessa sijaitsevan rauhoitetun parin sadan hehtaarin metsän elämästä joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia  ja sävyltään tummia. Päähenkilöksi kuvissa nousee sympaattinen töyhtötiainen, joka kirjan kannessa uteliaana kurkistaa kuvaajaa (lukijaa).

Lisäsävyn Willamon tekstille antaa hänen äitinsä kuolema. Kuvausjaksoilla yksin metsässä Willamon mieleen nousevat myös elämän traagiset ja nostalgiset sävyt.

Kirjan lopussa Willamo sanoo ehkä hieman yllättäenkin ymmärtävänsä, että hän kuuluu ihmisten joukkoon: ”Selväksi on käynyt, että paikkani on ihmisten parissa. Metsään on aina hyvä tulla, viihdyn yksin itseni kanssa, mutta tämä on sittenkin vain osa minua. Tärkeä totta kai, mutta oikea kotini ihmisten parissa.”

Metsäromantiikasta päästään humaanin realismin pariin. Olemalla luonnon keskellä yksin ihminen tunnistaa itselleen rakkaitten ihmisten arvon.

Luontokirjasta on moneksi.