Koukuttiko Dan Brown?

Dan Brown osaa ratsastaa isoilla kulttuuri-ikoneilla. Kuten Leonardo Da Vincillä. Nyt ratsun virkaa toimittaa Dante Alighieri (1265-1321) ja Jumalaisen näytelmän ensimmäinen osa, Helvetti eli Inferno.

Infernon (suom Jorma-Veikko Sappinen, WSOY)  kannessa on Danten profiili. Infernon säkeistä myös löytyvät vihjeet, joiden avulla lähimuistinsa menettänyt symbologi Robert Langdon pääsee selville, miksi häntä jahdataan, ja millä tavoin maailma tällä kertaa on uhattuna.

Brown pitää yllä kiivasta tahtia edellisten Langdon-trillerien tapaan. Kirjassa on reilut 450 sivua ja hieman yli 100 lukua, joten  lyhyin välähdyksin ja cliffhangerein edetään. Kirja koukuttaa lukijan tai sitten ei. Minulta meni sen lukemiseen pari viikkoa, sillä luin luvun pari iltaisin vuoteessa.

Koukuttavuus on metodi, kerrontatapa. Brown vie metodin loppuun asti ja se saattaa jopa hermostuttaa lukijaa. Kutitetaan ja kiusataan, mutta ei mennä itse asiaan. Jännitystä (nautintoa?) pitkitetään liki itsetarkoituksellisesti.

Mutta luin kuin luinkin kirjan. Sen iso ongelma, tapahtumien liikkeelle paneva voima on väestönkasvu ja sen synnyttämät tunteet ja toimenpiteet. Viihteen ja nopeiden kulttuuriluentojen lisäksi kirja tarjoaa lukijalleen myös globaalin huolenaiheen.

Suosittelen kuitenkin.

Dante tunki aamuhartauteen

Tiistaiaamuisin radion aamuhartauksissa on tänä vuonnan lähtökohtana ollut kirja, jokin hengellisen kirjallisuuden tunnettu teos. Minulla on ollut ilo kuulua puhujarinkiin.  Ensimmäinen hartauteni käsitteli Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Ohessa 7.2. pidetyn radiohartauden teksti (puhuttuna se luonnollisesti poikkeaa hieman ennakkoon tehdystä käsikirjoituksesta, sillä radiohartaus ei ole ulkolukua):

Aamuhartaus Dante 7.2.2012

Aamuisin minulla on tapana ulkoiluttaa perheemme koira. Sen nimi on Dante. Nimi ei ole sattumaa, vaan sillä haluan ehkä hieman humoristisesti viitata italialaiseen runoilijaan, Dante Alighieriin, joka eli 1200 ja 1300-lukujen taitteessa. Humoristisuus ei tässä tarkoita vitsiä, vaan pikemminkin kunnianosoitusta. Joku on sanonut, että vasta siinä vaiheessa kun lemmikkieläimille aletaan antaa tunnettujen ja kuuluisien ihmisten nimiä, he oikeasti ovat kuuluisia.

Dante Alighieri on kuuluisa. Hän kirjoitti kolmeosaisen runoelman, jolle antoi nimeksi Commedia. Jälkipolvet alkoivat kutsua sitä nimellä Divina Commedia eli suomeksi Jumalainen näytelmä.

Olen nimennyt koirani runoilija-Danten mukaan, koska Jumalainen näytelmä on minulle tärkeä kirja Se on kaunokirjallisuuden klassikko ja samalla keskiaikaisen kristillisen maailmankuvan kiteytys ja pitää sisällään sellaista sielua syväluotavaa materiaalia, että sukupolvi toisensa jälkeen on löytänyt tiensä kirjan äärelle.

Luin Jumalaisen näytelmän lävitse vasta opiskeluaikana ja tarkoitukseni oli tehdä yliopistossa lopputyöni Dantesta, mutta en saanut sitä koskaan valmiiksi, koska vaihdoin teologian opiskelun teatteritieteen opiskeluun. Mutta Jumalainen näytelmä jäi matkaevääksi ja olen siitä lähtien kantanut sitä mukana. Kirjahyllyssäni on useita erikielisiä käännöksiä tuosta runoelmasta.

Jumalaisessa näytelmässä on kolme osaa. Helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Kirja kuvaa Danten matkaa näiden kolmen kuoleman jälkeisen valtakunnan lävitse.

Helvetissä Danten oppaana on Vergilius, antiikin ajan runoilija. Dante halua näin liittyä ajatukseen luonnollisesta teologiasta eli siihen, että Jumala on antanut tietoa itsestään myös ihmisille, jotka ovat eläneet ennen kristinuskoa.

Helvetistä päästyään Dante saa oppaaksi Beatricen, joka on muutoin tuntematon suuruus. Hän on Danten nuoruuden rakastettu, josta Dante on tehnyt taivaallisen rakkauden lähettilään. Tämä liittyy keskiaikaiseen ja ritariromantiikan käsitykseen, jossa maallinen rakkaus oli taivaallisen rakkauden ilmentymä ja vertauskuva. Rakkauden kohde on samalla kertaa lihallinen ja henkinen, suorastaan hengellinen. Danten tapauksessa kyse on jälkimmäisestä eli nuoruuden rakkaus on yksipuolisen tunteen kohde, joka kasvaa filosofisiin mittoihin irrallaan alkuperäisestä kohteesta.

Beatrice opastaa Dantea kiirastulen lävitse taivaaseen ja siellä miltei loppuun saakka. Aivan lopussa Danten oppaaksi tulee pyhimys ja munkkisääntökunnan perustaja Bernhard Clairvauxlainen. Kirja päättyy pyyntöön, että Dante saisi nähdä Jumalan.

Mikä tässä kaikessa oikein puhuttelee? Jumalainen näytelmä on monikerroksinen teos, mutta sen yksi vahva kerros on hengellinen. Se kuvaa matkaa kohti Jumalaa. Se kuvaa kristityn vaellusta, sillä jokaisella meistä on helvettimme ja kiirastulemme ja toivomme päästä paratiisiin.

Erityisesti kiirastuli puhuttelee, vaikka meillä luterilaisilla ei oppia kiirastulesta olekaan. Kiirastuli on välitila, puhdistautumispaikka, jossa sielua valmistellaan taivaspaikka varten. Kiirastulessa ikään kuin poltellaan syntejä ja sielun karstoja pois ennen lopullista autuutta ja voittoa.

Kiirastulella tarkoitetaan arkipuheessa myös tilannetta, jossa ihminen joutuu vastakkain omien tekojensa ja seurausten kanssa ja joutuu painimaan mielessään siitä mikä on oikein ja väärin. Kiirastuli käsitteenä elää, vaikka luterilaisessa kristillisyydessä sillä ei varsinaista paikka olekaan.

Jumalaisen näytelmän ääressä alkaa pakosta miettiä myös hengellisiä asioita, vaikka se ei suoranainen hartauskirja olekaan. Minulle Danten suuri teos on eräänlainen kartta ja kuva, jonka avulla voin omaa kristityn vaellustani hahmottaa.

Runoelma alkaa Elina Vaaran suomennoksessa sanoilla: ”Elomme keskimatkaan ehtineenä /samoilin synkkää metsä, koska olin / pois harhautunut tieltä oikealta.”

Tähän tuntemukseen on monen varmasti helppo yhtyä. Jossain kohtaa elämässä katoaa ikään kuin punainen lanka ja on pakko palata perusasioiden äärelle. Siitä Jumalaisessa näytelmässäkin on kyse. Dante on eksyksissä ja joutuu katsomaan lävitse helvetin, kiirastulen ja paratiisin, mikä on hänen elämänsä tarkoitus.

Tänään, tänä aamuna, tulevana päivänä ja iltana kuljen lävitse oman helvettini, oman kiirastuleni ja oman paratiisini. Ne kaikki ovat mukana muistutuksena ja toivona, pitkinä varjoina ja kirkkaana valona.

Jumalaisen näytelmän kaikki kolme osaa päättyvät italiaksi samaan sanaan: stelle, suomeksi tähdet.

(rukous + virsi: kokonaiskesto 8:58)

P.S. Myös Petri Järveläinen puhui omassa aamuhartaudessaan Jumalaisesta näytelmästä (10.1). Näkökulmamme olivat varsin erilaiset kyseiseen teokseen. Järveläinen keskittyi rakkauteen, minä enemmän teoksen rakenteeseen (Helvetti, Kiirastuli, Paratiisi). Jos vertailu kiinnostaa, Järveläisen Dante-hartauden teksti löytyy täältä

Nehän lisääntyvät kuin kanit…!

Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.

Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.

Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.

Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.

Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.

Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.

Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.

Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).

Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.

Huh, mitä visioita.

Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.

Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.