Katsoin televisiosta John Websterin ohjaaman dokumenttielokuva Donner – privat. Erinomainen kokonaisuus, joka myös palkittiin 20-vuotisjuhlavuottaan viettävällä DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla kotimaisen kilpailusarjan parhaana.
Kansainvälinen tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ainutlaatuinen muotokuva, jossa arkistomateriaalia on käytetty erinomaisella tavalla. Huolellisesti rytmitetty ja kauniisti leikattu dokumentti rakentaa ja purkaa päähenkilöään käyttäen haastatteluja, yksityisiä valokuvia ja läheisten ystävien muistoja, ja kykenee tuomaan meidät lähelle ihmistä, joka haluaa pysyä etäisenä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden nähdä kiistellyn kulttuurisen ja poliittisen hahmon hauras ja hellä puoli.”
Viime kesänä luin Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho isästään Jörn Donnerista. Siinä maalataan kuva itsekeskisestä elitistisestä äijästä, joka viis veisasi lapsistaan. Gabrielssonia ei dokumenttiin haastateltu, mutta samoja äänensävyjä siinä kuultiin. Aika ajoi kulttuuriporsastelijan ohitse. Toki arrogantti mutruhuuli oli vain Donnerin rooli. Hänet tunteneet vakuuttivat, että mies oli livenä toisenlainen ja ujokin.
Kerran olen lyhyesti haastatellut Donneria erään keskustelun jälkeen Lahden kirkkopäivillä 2011.
Websterin dokumentti sai minut kaivamaan hyllystä Donnerini. Kaksi löysin. Itsenäisyyspäivän (1982 – suomennos J. D. ja Seppo Heikinheimo 1983) ja Berliini-raportin (suom. Toivo J. Kivilahti 1958, minun hyllyni painos 1977). Berliini-raporttia en ole lukenut, joten laitan sen lukulistalle kesäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti