Kuka lukee omakustanteita?

Kirjojen julkaisemisesta on tullut helppoa. Kuka tahansa voi ryhtyä oman tuotantonsa kustantajaksi.

Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.

Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.

On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.

Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.

Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.

Julkisen paikan lukijat

Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka lukevat julkisessa tilassa ja niihin, jotka eivät missään nimessä tekisi niin.

Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Julkisessa tilassa lukeminen on yksi kirjallisuudesta nauttimisen ja lukemisen muoto. Se on erilaista kuin kotona lukeminen.
Puistonpenkki on hyvä paikka lukea. Kahvila on oivallinen paikka. Aina välillä voi kohotta katseensa ja havainnoida ohikulkijoita. Ja sitten sukeltaa taas kirjan maailmaan.

Bussi, juna ja raitiovaunukin käyvät julkisesta tilasta. Niissäkin on hyvä lukea. Ihmisten keskellä lukeminen auttaa keskittymään.

Muistan 80-luvulta alusta erään sunnuntaipäivän, jolloin luin koko kirjan Helsingin puistoissa. Vaihdoin paikka ja kävin välillä kahvilla. Palasin taas uuteen puistoon ja jatkoin. Kirja oli Pierre de Calanin romaani Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1979).

Lukuprosessin ja -ympäristön muisto on vahvana mielessäni vieläkin.