Tunnustan, minulla on ikävä Kadonnutta aikaa etsimässä. Marcel Proustia ja hänen suurta kaunokirjallista verkostoaan. Sain kirjan luettua ja ensimmäisen osan, Combrayn, heti perään toistamiseen. Saavutin päämäärän, näin verhon taakse kaikkein pyhimpään, mutta jouduin palamaan arkeen.
Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.
Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.
Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.
Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.
Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Mystisen kokemuksen äärellä
No, löytyikö se kadonnut aika? En ole varma mutta luulisin. Mikäli on uskominen Proustin romaaniin, kadonnut aika on mahdollista palauttaa muistiin (ja elää se uudestaan) vain kirjallisena teoksena.
Sain luettua lävitse Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Projekti kesti kolmisen kuukautta. Kymmenen osaa ja noin 3000 sivua. En kiirehtinyt, vaan luin rauhallisesti, yleensä pieniä rupeamia kerrallaan, aamuin illoin ja pitkin päivää. Vain suomennoksen kahdeksannen (Vanki) ja yhdeksännen (Pakenija) osan ahmin eli luin parissa päivässä.
Olo on hieman hölmistynyt ja yllättynyt. Se on täytetty. Nyt tiedän mistä legendaarisessa romaanissa on kyse. Vai tiedänkö sittenkään? Se on laaja kudos, jossa on juonteita eri suuntiin ja josta lukija voi ottaa omansa ja syventyä siihen. Ymmärrän hyvin teoksen maineen kulttikirjana. Taidan itsekin jo kuulua pikkuisen À la recherche du temps perdu -kultin harjoittajiin.
Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni, Otava 2007), hyppää toistakymmentä vuotta eteenpäin edellisten osan tapahtumista. Kertoja palaa pitkän parantolajakson jälkeen Pariisiin vuonna 1916. Aiemmin hän käynyt pääkaupungissa lyhyesti vain vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota sanelee tunnelman, vaikka rintama onkin kaukana. Kertojan hyvä ystävä Robert de Saint-Loup kaatuu taiteluissa.
Kertoja tekee tilinsä selviksi kerran niin kaipaamansa ja ihailemansa seurapiiriin kanssa. Salongit ja niiden henkevät aateliset ja kulttuurihenkilöt näyttäytyvät nyt entistä irvokkaampina, ylimeikattuina näyttelijöinä, jotka sätkyttelevät kiinni menneisyyden kulttuurisissa ja psykologisissa hämähäkinverkoissa. Kertojan lapsuuden ja nuoruuden maailma lakkaa olemasta ja jotain uutta on syntymässä tilalle. Menneisyys on kertojalle kuitenkin kokemisen ja ymmärtämisen lähtökohta, joten hänen on päästävä siitä selvyteen.
Kuvaamalla tuntemiaan ihmisiä ja pohtimalla omaa suhdettaan muistoihinsa kertoja rakentaa lukijan silmien eteen valtavan lasimaalauksen, jonka lävitse valo siivilöityy ja kutsuu katsojaa astumaan maalauksen läpi aikaan jota ei enää ole, mutta joka silti elää kirjallisena luomuksena.
Proust (kertoja) väittää, että me muutumme ajan saatossa niin, että olemme eri ihminen kuin hän, joka esimerkiksi kuunteli äidin lukemaa kirjaa tai rakasti meren rannalla tapaamaansa tyttöä. Mutta jokin yhdistää silloista ja nykyistä minäämme: muistot, jotka olivat todellisuutta entiselle minällemme, mutta jotka kytkevät tapahtumat osaksi myös nykyistä minäämme. Meidät on kutsuttu nauttimaan menneisyyden olemuksesta uudestaan.
Keroja pohtii - nyt jo kirjailijan kutsumuksestaan tietoisena: "Vaikka uskoinkin, että elämän syvin totuus piilee taiteessa, ja vaikka en toisaalta kyennytkään sellaisiin muistiponnistuksiin joita olisi tarvittu, jotta olisin edelleen voinut rakastaa Albertinea tai yhä edelleen surra isoäitiä, minä mietin saattaisiko sellainen taideteos, josta nuo kaksi vainajarukkaa eivät tietäisi mitään, tosiaan merkitä heidän elämänsä ja kohtalonsa täyttymystä." Ja vielä enemmän: "Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa, näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle - aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."
Tunnen alamittaisuutta yrittäessäni puhua Proustin romaanijättiläisestä. Voisin painottaa sosiologista näkökulmaa ja analysoida ranskalaista luokkayhteiskuntaa, jonka kuvaamisessa Proust on tikarinterävä tai ihmetellä sitä psykologista rehellisyyttä ja ymmärryskykyä, jolla kirjan kertoja kuvaa sekä tapaamiaan ihmisiä että itseään. Homoseksuaalisuus on sekin yksi kantavista teemoista, kuten mustasukkaisuus. Teoksen rakenteen pohdinta on myös oman messunsa arvoinen.
Pyörryttävän huumaavassa romaanissa on ehkä sittenkin pohjimmiltaan kyse mystisistä kokemuksista, arkisista tapahtumista, joihin latautuu olemassaolon ytimiin meneviä vaikutelmia, ajatuksia ja mieltä ravistavia tunteita. Lehmuksenkukkateehen kastetun madeleineleivoksen maku ja tuoksu synnyttävät maailmoita (aiheesta on kirjoitettu metritolkulla, sillä ovathan tee ja leivos kirjan keskeisiä symboleja) ja antavat kertojan elämälle syvyysrakenteen, josta nousevat onni ja elämän mielekkyys.
Kadonnutta aikaa etsimässä ei varsinaisesti ole lainkaan uskonnollinen teos, mutta mystisen kokemuksen näkökulmasta tarkasteltuna siihen sisältyy paljoin transsendentaalista merkityssisältöä, josta on vain lyhyt matka todellisuuden monikerroksisuuteen, joka puolestaan on yksi uskonnollisen maailmankuvan peruspilareita. Maailma on enemmän kuin vain se mikä näkyy. Ihmismieli näkee todellisuudessa myös näkymätöntä, mikä ei välttämättä ole yliluonnollista, vaan omaan kokemukseen, muistoihin ja ajan mysteeriin liittyvää.
Saatuani Jälleenlöydetyn ajan luettua, aloin lukea uudestaan sarjan ensimmäistä osaa Combray. Nyt ymmärrän lukemani paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, sillä moni arvoituksellinen viittaus asettuu yhteyksiinsä ja moni myöhempi viittaus saa ymmärrettävän (joskin usein yllättävän) kaikupohjan.
Pitäisköhän muutkin osat lukea uudestaan?
Sain luettua lävitse Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Projekti kesti kolmisen kuukautta. Kymmenen osaa ja noin 3000 sivua. En kiirehtinyt, vaan luin rauhallisesti, yleensä pieniä rupeamia kerrallaan, aamuin illoin ja pitkin päivää. Vain suomennoksen kahdeksannen (Vanki) ja yhdeksännen (Pakenija) osan ahmin eli luin parissa päivässä.
Olo on hieman hölmistynyt ja yllättynyt. Se on täytetty. Nyt tiedän mistä legendaarisessa romaanissa on kyse. Vai tiedänkö sittenkään? Se on laaja kudos, jossa on juonteita eri suuntiin ja josta lukija voi ottaa omansa ja syventyä siihen. Ymmärrän hyvin teoksen maineen kulttikirjana. Taidan itsekin jo kuulua pikkuisen À la recherche du temps perdu -kultin harjoittajiin.
Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni, Otava 2007), hyppää toistakymmentä vuotta eteenpäin edellisten osan tapahtumista. Kertoja palaa pitkän parantolajakson jälkeen Pariisiin vuonna 1916. Aiemmin hän käynyt pääkaupungissa lyhyesti vain vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota sanelee tunnelman, vaikka rintama onkin kaukana. Kertojan hyvä ystävä Robert de Saint-Loup kaatuu taiteluissa.
Kertoja tekee tilinsä selviksi kerran niin kaipaamansa ja ihailemansa seurapiiriin kanssa. Salongit ja niiden henkevät aateliset ja kulttuurihenkilöt näyttäytyvät nyt entistä irvokkaampina, ylimeikattuina näyttelijöinä, jotka sätkyttelevät kiinni menneisyyden kulttuurisissa ja psykologisissa hämähäkinverkoissa. Kertojan lapsuuden ja nuoruuden maailma lakkaa olemasta ja jotain uutta on syntymässä tilalle. Menneisyys on kertojalle kuitenkin kokemisen ja ymmärtämisen lähtökohta, joten hänen on päästävä siitä selvyteen.
Kuvaamalla tuntemiaan ihmisiä ja pohtimalla omaa suhdettaan muistoihinsa kertoja rakentaa lukijan silmien eteen valtavan lasimaalauksen, jonka lävitse valo siivilöityy ja kutsuu katsojaa astumaan maalauksen läpi aikaan jota ei enää ole, mutta joka silti elää kirjallisena luomuksena.
Proust (kertoja) väittää, että me muutumme ajan saatossa niin, että olemme eri ihminen kuin hän, joka esimerkiksi kuunteli äidin lukemaa kirjaa tai rakasti meren rannalla tapaamaansa tyttöä. Mutta jokin yhdistää silloista ja nykyistä minäämme: muistot, jotka olivat todellisuutta entiselle minällemme, mutta jotka kytkevät tapahtumat osaksi myös nykyistä minäämme. Meidät on kutsuttu nauttimaan menneisyyden olemuksesta uudestaan.
Keroja pohtii - nyt jo kirjailijan kutsumuksestaan tietoisena: "Vaikka uskoinkin, että elämän syvin totuus piilee taiteessa, ja vaikka en toisaalta kyennytkään sellaisiin muistiponnistuksiin joita olisi tarvittu, jotta olisin edelleen voinut rakastaa Albertinea tai yhä edelleen surra isoäitiä, minä mietin saattaisiko sellainen taideteos, josta nuo kaksi vainajarukkaa eivät tietäisi mitään, tosiaan merkitä heidän elämänsä ja kohtalonsa täyttymystä." Ja vielä enemmän: "Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa, näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle - aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."
Tunnen alamittaisuutta yrittäessäni puhua Proustin romaanijättiläisestä. Voisin painottaa sosiologista näkökulmaa ja analysoida ranskalaista luokkayhteiskuntaa, jonka kuvaamisessa Proust on tikarinterävä tai ihmetellä sitä psykologista rehellisyyttä ja ymmärryskykyä, jolla kirjan kertoja kuvaa sekä tapaamiaan ihmisiä että itseään. Homoseksuaalisuus on sekin yksi kantavista teemoista, kuten mustasukkaisuus. Teoksen rakenteen pohdinta on myös oman messunsa arvoinen.
Pyörryttävän huumaavassa romaanissa on ehkä sittenkin pohjimmiltaan kyse mystisistä kokemuksista, arkisista tapahtumista, joihin latautuu olemassaolon ytimiin meneviä vaikutelmia, ajatuksia ja mieltä ravistavia tunteita. Lehmuksenkukkateehen kastetun madeleineleivoksen maku ja tuoksu synnyttävät maailmoita (aiheesta on kirjoitettu metritolkulla, sillä ovathan tee ja leivos kirjan keskeisiä symboleja) ja antavat kertojan elämälle syvyysrakenteen, josta nousevat onni ja elämän mielekkyys.
Kadonnutta aikaa etsimässä ei varsinaisesti ole lainkaan uskonnollinen teos, mutta mystisen kokemuksen näkökulmasta tarkasteltuna siihen sisältyy paljoin transsendentaalista merkityssisältöä, josta on vain lyhyt matka todellisuuden monikerroksisuuteen, joka puolestaan on yksi uskonnollisen maailmankuvan peruspilareita. Maailma on enemmän kuin vain se mikä näkyy. Ihmismieli näkee todellisuudessa myös näkymätöntä, mikä ei välttämättä ole yliluonnollista, vaan omaan kokemukseen, muistoihin ja ajan mysteeriin liittyvää.
Saatuani Jälleenlöydetyn ajan luettua, aloin lukea uudestaan sarjan ensimmäistä osaa Combray. Nyt ymmärrän lukemani paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, sillä moni arvoituksellinen viittaus asettuu yhteyksiinsä ja moni myöhempi viittaus saa ymmärrettävän (joskin usein yllättävän) kaikupohjan.
Pitäisköhän muutkin osat lukea uudestaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)