Prosentit peliin

Kirjallista muuttoa, osa 3

Haa, ensimmäinen kirjahylly syynätty. Tavoitteena oli 25 prosenttia pois, mieluiten enemmän. Jaoin kirjat kahteen kasaan: säilytettävät ja hyvästeltävät.

Lopputulos oli masentava. Alle 20 prosenttia valikoitui hyvästeltäviksi, ehkä 15 prosenttia. Huh, kuinka vaikeaa. Luopua nyt omista ystävistä, pitkäaikaisista elämänkumppaneista ja sielun sisarista.

Helpointa on luopua uusista dekkareista, jotka on lukenut kerran, ja joihoin ei ajatellut palaavansa. Äsken laitoin jäähyväispinoon Tapani Baggea, Markku Ropposta ja Jarkko Sipilää. Kelpo kirjoittajia kaikki, erityisesti Sipilän Takamäki-kirjoista olen pitänyt - yhden olen ostanut e-kirjankin.

Paradoksaalista kyllä, vaikeinta on luopua vahoista kirjoista, joista ei ole lukenut kertaakaan, mutta joiden hankintaan liittyi jotain erityistä. Kyse on sivistyksen verhon rakentamisesta, miksei myös sivistyksen talon pystyttämisestä. En ole vielä kuullut sähkökirjasivistyksestä.

Myös perintönä saadut kirjat isovanhempien kirjahyllystä hehkuvat outoa nostalgiaa. Niistä luopuminen arveluttaa eniten, tuntuu suorastaan muiston häpäisyltä.

Vaan ei auta itku kirjamarkkinoillakaan. Paras kovettaa mielensä ja tehdä karsintaa tylyllä kädellä.

Ikävä Proustia

Tunnustan, minulla on ikävä Kadonnutta aikaa etsimässä. Marcel Proustia ja hänen suurta kaunokirjallista verkostoaan. Sain kirjan luettua ja ensimmäisen osan, Combrayn, heti perään toistamiseen. Saavutin päämäärän, näin verhon taakse kaikkein pyhimpään, mutta jouduin palamaan arkeen.

Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.

Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.

Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.

Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.

Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.