Tunnustan, minulla on ikävä Kadonnutta aikaa etsimässä. Marcel Proustia ja hänen suurta kaunokirjallista verkostoaan. Sain kirjan luettua ja ensimmäisen osan, Combrayn, heti perään toistamiseen. Saavutin päämäärän, näin verhon taakse kaikkein pyhimpään, mutta jouduin palamaan arkeen.
Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.
Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.
Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.
Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.
Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti