Internet ja venäläinen sielu

Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?

Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.

Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.

Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”

Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.

Siihen aikaan, kun isä uraanilampun osti

Hah. Tulipa hyvä mielii. Luin Harry Salmenkiven tekstin Uraanilamppu. Se löytyy Parnasson numerosta 2/2015.

Uraanilamppu on uudelleenkirjoitettu versio Juhani Ahon klassikosta, lastuista, novellinviipaleista.  Jos isän ostama lappu aikoinaan valaisi tietä nykyaikaan, uraanilamppu vetää hiljaiseksi; sen valossa luurankokin näkyy.

Mitä järkeä on lähteä sorkkimaan hyviä tekstejä ja vetää niistä pisteet itselleen. Salmenkivi sanoo näkevänsä uudelleenkirjoittamisen kunnioittavana eleenä. Kyllä se sitä on, vaikka  Ahon fanit sattavat kakoa jo pelkkää ajatusta.

Uudelleenkirjoittaminen on perinteen päälle rakentamista. Vanhojen tarinoiden ja romaanien uudelleen kertomista on harrastettu iät ja ajat,  viimeisimpänä kotimaisena vaikka Riina Katajavuoren Wenla Männistö, Seitsemän veljeksen maailmaan modernista vinkkelistä sukeltava veikeän vakava veto. Sen pohjalta on tehty monologinäytelmä Kansallisteatteriin.

Uudelleenkirjoittaminen ei kuitenkaan saa tulla itsetarkoitukseksi, vaan siihen pitää olla jokin syy, jonka ansioista vanha ja uusi teksti ovat suhteessa toisiinsa jotain enemmän.