Yleensä kirjallisuuden Nobel-palkitut ovat kiinnostavia, mutta entuudestaan tuiki tuntemattomia tekijöitä. Tällä kertaa kävi toisin.
Tulin tietoiseksi
Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (
Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.
Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”
Jotenkin noin. Sittemmin luin
Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta
Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…
Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.
Ruotsalainen uskontopsykologi
Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.
Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti.
Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.
P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.
P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla
Nobel ahdistaa taas
