Kuinka kirjan käy?

Otsikon kysymystä voi lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kuinka kirjalle yleensä kulttuurissamme käy, ja toisaalta, kuinka kirjalle minun elämässäni käy.

Keskityn jälkimmäiseen näkökulmaan.

Olen huolestunut kirjan ja minun välisestä suhteesta. Se ei ole enää niin yksiselitteisen itsestään selvä ja symbioottinen kuin vielä vuosi kaksi sitten. Luen vähemmän ja pitempään yhtä kirjaa, en ahmi romaaneja samaan tapaan kuin ennen.

Mitä on tapahtunut?

Haluan nähdä itseni ajan johdinantennina (tai jotain muuta yhtä mahtipontista). Se mitä kirjalle ja minulle tapahtuu, tapahtuu laajemmin kulttuurissamme. En ole ainoa, jonka kirjasuhde on tullut uuteen vaiheeseen. Poden kirjan kriisiä yksityishenkilönä, vaikka kyse on hegemonian muutoksesta. Kirja ei ole enää Se Juttu.

Kuka on syyllinen?

Minä olen itse syyllinen laiskuuteen kirjoja kohtaan. Mutta syitä löytyy myös nettivyörytyksestä, jonka kohteena olen (tätäkin kirjoitan verkkoon!). Olen ottanut haparoivia askeleita e-kirjan suuntaan ja investoin jopa uuteen lukulaitteeseen. Syiden säkistä löytyy myös kello, jossa on liian vähän tunteja vuorokautta kohden. Työ vaatii veronsa, töiden jälkeen ei enää jaksa syventyä kaunokirjallisuuden kaikkiin saloihin ja mahdollisuuksiin.

Miten tästä eteenpäin?

Viikko ja kirja kerrallaan. Nyt yöpöydällä etenee hitaasti Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous (Atena 2013). Sitä on ilo lukea, mutta lukurytmini on nyt vaaka-asentoinen, joten lukurupeamat eivät ole järin pitkiä. Kirja sen sijaan on paksu.

Haaveilen myös lukukeitaista, hetkistä tietyssä paikassa, jossa lukeminen täydentää vaikutelman ja kokemuksen. Lukemalla tietyssä paikassa saa suuremman nautinnon lukemisesta kuin jos ei lainkaan mieti lukemisen ulkoisia olosuhteita. Tai ehkä juuri tämä ajatus paljastaa lipeämiseni kirjallisuuden universumin ulkokehälle. Sisältö on menettänyt otettaan.

Aion jatkossa tarkkailla kirjasuhteeni kehittymistä. Ja mahdollisuuksien mukaan raportoida poikkeavuuksista.

Henkinen mittelö

Pakko myöntää, en ollut ikinä kuullutkaan venäläisestä runoilijasta Marina Tsavetajevasta (1892-1941) ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Puhumattakaan Tsavetajevan tyttärestä Ariadna Efronista (1912-1975).

Äiti ja tytär ovat romaaniin päähenkilöt, vaikka tyttären näkökulma korostuu. Keskiössä on kahden naisen välinen suhde. Taustana on Neuvostoliiton kiristyvä kommunistinen paranoidisuus ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittama terrori.

Pelon kirja myös voitti Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele. Jokapäiväinen elämämme on raskas ja vaativa kirja, varsinkin alussa. Yli 500 sivussa on alkupuolella mielestäni tyhjäkäyntiä, jolloin lukija joutuu punnitsemaan motivaatiotaan ja tahtotilaansa. Onneksi jaksoin jatkaa, sillä kun yhteiskunnan tapahtumat astuvat täyslaidalta kuvaan, romaanin ote lukijasta on luja ja intensiivinen. Kyse ei ole vain erikoisen runoilijaäidin ja kommunistiseen ihmisihanteeseen pyrkivän toimittajatyttären henkisestä mittelöstä, vaan isommasta ja historiallisesta sielunmaisemasta.

Kerronnassa liikutaan alussa kahdessa aikatasossa, vuosina 1923 ja 1939. Paikat ovat pieni kylä Tsekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto, Moskova. Lopussa tapahtumavuodeksi tulee 1941 ja paikkojakin lisää. Lopussa perheen dynamiikka myös tarkentuu tavalla, josta minä jäin kysymään, oliko alku vain kerronnallista piiloleikkiä. (Tottakai oli, sitähän kerronta aina on: älä paljasta liikaa kerralla, säännöstele, pihtaa, yllätä!)

Kielellisesti Jokapäiväinen elämämme on jotain muuta kuin mitä pelkkä sujuva juonen kuljetus vaatii. Romaania on ilo lukea ja se antaa uskoa kaunokirjallisuuteen, joka kielen avulla kertoo myös muuta kuin ilmeistä.

Alastalon salissa luettu!

Vihdoinkin kuulun kirjallisuudenystävien harvalukuiseen, mutta toivottavasti alati kasvavaan klaaniin, joka voi sanoa lukeneensa Volter Kilven Alastalon salissa. – Kyllä, luin kirjan ja vieläpä lukulaitteesta. I love my Sony Reader! Mainio peli. Ja kiitos Elisa Kirjan, jonka sivuilta opus ilmaiseksi imeytyi sutjakkaasti Sonyni uumeniin. Tuskin olisin ilman tätä mahdollisuutta ryhtynyt projektiin juuri nyt.

Aloitin omintakeisen järkäleen lukemisen (726 sivua) lokakuun lopussa lomamatkalla Santiagossa Chilessä. Ajattelin maailman muuttumista, sen suuruutta ja pienuutta lukiessani Starbucksin katuterassilla kustavilaismiesten parkkijahkailusta.

Alastalon salissa tapahtuu muutaman iltapäivätunnin aikana nimensä mukaisessa paikassa, jonne pitäjän miehet kokoontuvat allekirjoittamaan asiakirjaa uuden kolmimastoisen laivan rakentamisesta. On sanottu, että kirjassa ei tapahdu  mitään, mutta se on tietämättömien panettelua. Siinä tapahtuu paljon. Valitaan piippua (legendaarinen monen kymmenen sivun kohtaus!), tehdään totia, pohditaan millä osuudella itse kukin lähtee mukaan parkkiprojektiin, tehdään lähtöä, mutta palataan takaisin ruokapöytään – sekä kuullaan monta tarinaa ja jotkut pahoittavat mielensä.

Kirjasampo.fi-sivulla romaanista kerrotaan näin: ”Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttäytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.”

Jotenkin noin, aivan. Kyse ei ole vain psykologisesta syvätarkkailusta, vaikka erityisesti se tuottaa lukijalle hersyviä hetkiä. Kilpi osuu monissa kohdin niin nappiin ihmismielen koukeroita kuvatessaan, ettei paremmasta väliä. – Ja kuin vaivihkaa tekstistä piirtyy kuva aikakauden (1800-luvun lopun) elämänmenosta ja yhteiskunnallisista suhteista varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sukua Alastalon salin kerrontatavalle. Sisäiselle puheelle ja henkilöiden kokemille vaikutelmille annetaan paljon tilaa. Proustin jälkeen Alastalon salissa on jopa helppo teos, sillä se on ajallisesti ja paikallisesti rajattu. Hetkeen puristettu maailma. Proustin romaanissa aikajänne on pitempi ja teos monikertaisesti laajempi sisältäen itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Alastalon salissa on myös suomalainen ja paikallinen, kun taas Proustin ympyrät ovat suuremmat, vaikka perin ranskalaiset. Proust myös heijastelee yhteiskunnan rakenteita ja ajankohtaisia ilmiöitä Kilpeä tietoisemmin, jopa osallistuvammin.

Volter Kilven kieli yllätti minut, ja ihastutti. Erikoista, omalakista ja luovaa, hetkittäin jopa kalevalaista ja koko ajan äänteellisesti muikeaa. Olen varma, että Mikko Rimminen on saanut vaikutteita Pusikaljaromaaninsa Kilveltä. Kummassakin luodaan yksilöllistä kielenkäyttötapaa. Keksitään ja luodaan maailmaa kielen avulla. Tajunta virtaa ja sanat tanssivat.

Muutama tuttavani on kertonut yrittäneensä lukea Kilven huikeaa pääteosta, mutta ovat samaan hengenvetoon tunnustanut uupuneensa varsin pian kummalliseen kieleen ja tapahtumien olemattomuuteen. Harmi, sillä tässä jos jossain vaivannäkö palkitaan.

Onko Alastalon salissa paras suomalainen romaani, kuten väitetään? Sitä en tiedä, mutta yksi parhaista varmasti. Sen lukenut muistaa aina mitä tuli tehtyä. Hyvä (”paras”) romaani jättää jäljen, antaa merkityksiä vielä aikojen päästä ja synnyttää henkisen pääoman tunnetta.

Tuli haikea olo, kun Alastalon salissa loppui. Ja huikea, kun sain sen luettua. Enkä ihmettelisi, jos alan lukea sitä joskus vielä uudestaan.

P.S. Hupaisa yksityiskohta - huomasin sen vasta nyt, Panu Rajala kirjoitti nettipäiväkirjassaan 1.7.2013: ”Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa.” - Meitä on siis muitakin myöhäisheränneitä.

Politiikkaa & viiniä

Mikä maa, mikä valuutta? Joskus tulee matkustettua toiseen maahan ja kaupunkiin ilman varsinaisia taustatietoja. Sehän on lomamatka, ei mikään kulttuurimatka tai yhteiskunnallinen sightseeing. Joo, voi sen noinkin nähdä, mutta lukemalla edes matkaoppaan saa reissusta enemmän irti. Puhumattakaan siitä, että lukee hieman enemmän.

Taannoisen Chilen matkan lukemistooni mm. lentomatkalla (yhteensä 17 tuntia ilmassa!) kuului Jesus Manuel Martinezin kirja Salvador Allende ja Chilen kohtalonvuodet (suom. Jyrki Lappi-Seppälä, Into 2013, alkuteos 2009). Se kertoi antoi Allende-tiedon lisäksi laajan katsauksen Chilen historiaan ja sisäpolitiikkaan.

Huomasin tietäväni vain vähän yksityiskohtia Salvador Allendesta ja hänen vaiheistaan. Chilen poliittinen kuvio vaikutti omintakeiselta, joskin demokraattiselta.  Martinezin kirjassa on hauska ”tietävä tyyli ”, kirjoittaja kertoo avoimesti kenen puolella on ja piikittelee mehukkaasti. – Hän ei esimerkiksi halua mainita sen kenraalin nimeä joka johti vallankaappausta.

Kävin reissun aikana uudessa Muistojen ja ihmisoikeuksien museossa (Museo de la Memoria y los Derechos Humanos), jossa keskityttiin syyskuun 11. päivään 1973 eli sotilasvallankaappauksen ja Allenden kuoleman päivään. Vaikuttava museo, jolle Martinezin kirjan lukeminen antoi paljon taustaa.

Nykyisin voi olla vaikea tavoittaa Allenden valtaannousun symbolisia merkityksiä. Sitä voisi verrata samanlaiseen edistysiloon kuin Barack Obaman valintaa ensimmäiselle kaudelle aiheutti kautta maailman.

Santiagossa sattumalta osuttiin sunnuntaikävelyllä puistoon, jossa oli menossa jonkinlainen poliittinen kansanjuhla kirppareineen. Ämyreistä kaikui El pueblo unido jamás será vencido. Häkellyttävä fiiliis.

Matkalukemistooni kuului Lonely Planetin matkaopas Chile & Easter Island (2012) sekä hotellihuoneessa ollut vuosikuvakirja Santiagosta ja Chilestä. Viimeksi mainitussa oli useampi sivu chileläisen viinin historiasta. Siitä olisi voinut lukea enemmänkin, sillä vierailin kolmella viinitilalla Valle de Casablancassa (sieltä olevia viinejä löytyy Alkostakin). Pitäisi varmaan hankkia lukulampun alle Heikki Remeksen Maistuu viinien kanssa -sarjan osa Chilen viinit (Moreenikustannus 2011).

Pakko kehua, hyviä viinejä sain maistaakseni erityisesti Bodegas Ressä ja Kingstonin tilalla. – Matkan seurauksena tunnustaudun Andien takaisten viinien ystäväksi. Tosin Casablancan laaksossa aikomus lisätä viinintuotantoa on ongelmallinen. Pohjavesivarat ovat rajalliset.

Työpöydälläni on nyt Auli Leskisen tuore romaani Petojen aika. Se vie 11.9.1973 jälkeisen ajan kauhuihin ja syövereihin Chileen. Olen kahden vaiheilla, alanko lukea eli lähdenkö siihen maailman vai jätänkö vaikutelmat nyky-Chilestä päällimmäisiksi. Epäilyn syynä ei ole halu kieltää menneisyyyttä, olen siitä tietoinen ja nähnyt mm. siihen liittyviä elokuvia, viimeksi Chilessä Muistojen museossa katsoin Gonzalo Justiniano elokuvan Anmesia (1994). Siinä pohdittiin jopa absurdein juonenkääntein voiko  julmille käskyläisille antaa anteeksi, vai onko viisaampaa kostaa kaikki pahuus ja kauheus.

Chile-pohdintaa myös Kotimaa24:n blogissani

Finlandia sivu suun

Huh, huh. Finlandia-romaanit pääsivät yllättämään. En muistanut valmistautua julkistamiseen ja kuullin ehdokkaat ikään kuin sattumalta. Hävettää. En ole myöskään lukenut yhtään ehdokaskirjaa, mutta kaikkien kirjailijoiden teoksia kylläkin.

Olen tavannut ehdokkaista kaksi, sillä haastattelin heitä muuta vuosi sitten Kotimaahan. He ovat J-P Koskinen ja Riikka Pelo. Sympaattinen muisto kummankin tapaamisesta. Koskisen tapasin kirjamessuilla Helsingissä ja Pelon Cafe Engelissä. Koskisen kanssa puhuimme romaanista Viisi todistajaa (2005) ja Pelon kanssa esikoisromaanista Taivaankantaja (2006).

Viime vuonna otin projektiksi lukea kaikki ehdokkaat, mutta tänä vuonna luovun projektista suosiolla. – Tästä on tulossa minulle määrällisesti huono lukuvuosi, vaikka kyllä sinnekin mahtuu hetkensä.

Finlandia 2012 -projektin loppupostaus täällä