Faber-Castell pääsi yllättämään

Piipahdin Akateemisessa kirjakaupassa (maski päällä, totta kai) asioimassa. Samalla vilkaisin kynätarjontaa ja huomasin, että Faber-Castellin Essentino-, Slim Line- ja Loom-malleja oli erittäin hyvässä alennuksessa. Asiaa enempiä miettimättä, nappasin mukaani mustan Essentio Aluminiumin, jossa oli M-terä eli keskipaksu. Sain kynän puoleen hintaan.

Essentio on patruunakynä ja käyttää Faber-Castellin omia ja varmaan muitakin universal-kokoisia patruunoita. Ainakin Kawecoon menee F-C, joten miksi ei päinvastoin. En ole ehtinyt vielä kokeilla. Konvertteri eli muunnin pitää ostaa erikseen, jos haluaa laajentaa mustevalikoimaa.

Essentio yllätti. Sen otetuntuma on erinomainen, suorastaan miellyttävän ergonominen. Kynänvarsi on sopivan paksu meikäläisen räpylään. Teräsuojus on kiinni yllättävän tiukasti, se ei vahingossa irtoa. Essention modernista designista voi olla monta mieltä. Minusta siinä on jopa jotain outoa, epäsuhtaista. Ikään kuin teräsuojus ei mahtuisi kiinni, vaan sen ja varren väliin jää kiiltävä alue, jonka tehtävä lienee synnyttää keveyden tuntua. Lisäksi teräsuojuksen ja varren struktuuri on erilainen. Varsin on harjattua alumiinia, suojus sileä ja muovia. No makuasioista voi kiistellä. Kynä myytiin simppelissä pahvikotelossa, ei laatikossa.

Kirjoittaminen Essentiolla on helppoa, vaivatonta. Kynä on melko pitkä ilman suojustakin. Kirjottaminen on ehkä liiankin vaivatonta, sillä jos kaipaa kynältä ja terältä persoonallista (joskus vaikeampaa) työtoveruutta, niin vaikutelma jää tasapaksuksi. Tämä ei suinkaan ole moite, vaan hifistelijän mutinaa… Essentio lienee hinta-laatusuhteeltaan oiva valinta, eritoten jos valitsee muun varsimateriaalin kuin alumiini.

Omassa työkäytössäni F-C Essentio vertautuu Lamyn Lx:ään (F-terällä). Moderneja, metallisia ja osapuilleen samanhintaisia kumpikin. Lx on ensimmäinen mustekynäni ja käytössä edelleen ahkerasti. Essentinosta tulee varmasti sen aisapari repussa mukana kannettavaksi kynäksi – kolmantena kotelossa on Kawecon Alumiini-Sport (F-terällä). Metallilla siis mennään.

 

Hyllyssä kaksi Jörn Donneria

 

Katsoin televisiosta John Websterin ohjaaman dokumenttielokuva Donner – privat. Erinomainen kokonaisuus, joka myös palkittiin 20-vuotisjuhlavuottaan viettävällä DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla kotimaisen kilpailusarjan parhaana.  

Kansainvälinen tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ainutlaatuinen muotokuva, jossa arkistomateriaalia on käytetty erinomaisella tavalla. Huolellisesti rytmitetty ja kauniisti leikattu dokumentti rakentaa ja purkaa päähenkilöään käyttäen haastatteluja, yksityisiä valokuvia ja läheisten ystävien muistoja, ja kykenee tuomaan meidät lähelle ihmistä, joka haluaa pysyä etäisenä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden nähdä kiistellyn kulttuurisen ja poliittisen hahmon hauras ja hellä puoli.” 

Viime kesänä luin Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho isästään Jörn Donnerista. Siinä maalataan kuva itsekeskisestä elitistisestä äijästä, joka viis veisasi lapsistaan. Gabrielssonia ei dokumenttiin haastateltu, mutta samoja äänensävyjä siinä kuultiin. Aika ajoi kulttuuriporsastelijan ohitse. Toki arrogantti mutruhuuli oli vain Donnerin rooli. Hänet tunteneet vakuuttivat, että mies oli livenä toisenlainen ja ujokin.

Kerran olen lyhyesti haastatellut Donneria erään keskustelun jälkeen Lahden kirkkopäivillä 2011.

Websterin dokumentti sai minut kaivamaan hyllystä Donnerini. Kaksi löysin. Itsenäisyyspäivän (1982 – suomennos J. D. ja Seppo Heikinheimo 1983) ja Berliini-raportin (suom. Toivo J. Kivilahti 1958, minun hyllyni painos 1977). Berliini-raporttia en ole lukenut, joten laitan sen lukulistalle kesäksi.

Montblanc 149 on paljon kirjoittavan kynä

Kun ensimmäisen kerran sain käteeni Montblancin ikonisen mustekynän, joka tottelee nimeä 149, tajusin, että jos suinkin inhimillisesti mahdollista, niin tämä on joskus minun. Tuhti kynä (ns. oversize), mäntätäyttöinen, asettui käteen miellyttävästi ja iso 18k-terä oli kuin kultaisen linnun nokka. Huh.

Päätin viime syksyllä, että nyt tai ei koskaan. Ajattelin ostaa sen (tai ”järkisyistä” edullisemman146:n) syntymäpäivälahjaksi itselleni. Ja ei kun sydän pamppaillen Suomen Kultakellon myymälään Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmaan katsomaan. Valinta oli helppo, vaikka periaatesyistä laitoin hanttiin: klassistakin klassisempi kullanvärinen Montblanc Meisterstück 149. Sitä löytyi liikkeestä vain yksi kappale ja vieläpä F-terällä. Kauppa kauhistutti, mutta varasin kynän. Ennen kuin ehdin käydä hakemassa sen, näin kansainvälisessä Montblancin Facebook-ryhmässä, että joku suomalainen kertoi käyneensä vertailemassa kahta kynää. Ne olivat samat kuin minulla (149 ja 146). Vertailija oli suomalainen ja Helsingissä – 149:ssä oli F-terä. Tajusin, että joku muukin on kiinnostunut samoista unelmista samassa kaupassa.

Kävin ostamassa 149:n. Kotiin päästyäni ja täytettyäni kynän Montblancin omalla musteella (Victor Hugo, Sepia Brown) hämmennyin. Kynä ei ollutkaan helppo tapaus. Minulla oli suuria vaikeuksia päästä sinuiksi sen kanssa. Hetken luulin, että minussa on vika. Sitten ajattelin, että terässä on vika, sillä hieman kiiltävällä paperilla se ikään kuin suti tyhjää ja tekstiin tuli katkoja. Samoin muste levittyi epätasaisesti ja teki varjostumia, mikä tosin lienee tarkoitus – en sitä heti tajunnut, keskityin vain kynään ja sen toimintaan. Kokeilin erilaisia papereita ja hämmästyin toden teolla. Erot olivat mielestäni suurempia kuin muilla kynillä. 149 on siis vaativa kumppani, mikä sopii hyvin tuon maineluokan kynille. Vähitellen ja toisella musteella (MB Burgundy Red) oivalsin 149:n sielunelämän ja suhteemme pääsi kukoistamaan.

Nyt kirjoitan 149:llä päivittäin. Kynä on minulle samalla kertaa työkalu ja ilon lähde. Aiemmin käytin paljon ns. luovissa kirjoitustöissä (kuten runoissa) tikkukirjaimia, mutta 149:n myötä olen siirtynyt lähes yksinomaan kaunoon. Käsialani on ollut hirvittävän huono, mutta nyt mustekynien myötä se on parantunut: saan siitä itsekin selvää.

Montblanc 149 on kynä, johon kaikkia huippukyniä on tapana verrata. Siitä on vahvoja mielipiteitä. Jonkun mielestä Pelikan Souverin 1000 on parempi tai Sailorin 1911 KOP eli King of Pens tai mikä kenenkin mielestä, jopa Viscontin Homo Sapies tai Parkerin Duofold, ja vieläpä Lamyn 2000 ja niin edelleen. 149 on kaikkien mielestä hyvä, mutta joidenkin mielestä liian kallis (todettakoon, että laadukkaat kynät eivät koskaan ole erityisen halpoja). Kiistely siitä, mikä hyvistä on paras, on tavallaan asiatonta, mutta, ah, niin inhimillistä. Mielikuvista kuten makuaisoista voi ja pitää kiistellä, mutta leppoisassa hengessä.

Edellä mainituista kynistä minulla on Lamy 2000 (EF-terällä), joka on aivan mainio ja erinomainen arkinen designtyöjuhta vielä kohtuuhinnalla. Mutta siitä puuttuu 149:n juhlallisuus, nousu kynän mukana kirjoittamisen taivaaseen. Kynät ovat kovin/täysin erilaisia ja niiden välillä liikkuminen se vasta ilo onkin. 149:ssä on iso mustesäiliö, mutta ei niin suuri kuin kuvittelisi. Kynä on myös varsin kevyt.

149 on mielestäni maineensa veroinen, ja se, jos joku, on kirjoittavan ihmisen kynä. Mutta en ehkä suosittelisi sitä ensimmäiseksi mustekynäksi kenellekään. Sille antaa arvoa kirjoitettuaan ensin muilla ja erilaisilla (hyvilläkin) kynillä.

Montblanc Meisterstück 149 tuli myyntiin vuonna 1952. Se on yhä ulkoisesti paljolti samanlainen kuin nykyisinkin, mutta kynän mekaniikka ja materiaalit ovat matkan varrella vaihtuneet. Kynän runko on nyt hartsia. 149:stä käytetään toisinaan nimitystä Diplomat, ja sitä näkeekin käytettävän varsinkin allekirjoitustilaisuuksissa niin tosielämässä kuin elokuvissa. Kynän tunnettuihin käyttäjiin kuuluivat esimerkiksi paavi Johannes Paavali II ja taitelija Jackson Pollock. Kynä on nähty myös presidentti John F. Kennedyn kädessä.

Kokoero: 149 ja Starwalker