Yksi elämän suuria nautintoja on ostaa lukemista matkalle. Sen voi tehdä hyvissä ajoin ennen matkaa hifistellen tai viime hetkellä lentoasemalta ex tempore.
Pokkari kainaloon ja koneeseen!
Arkkipiispa Kari Mäkinen osti Saksassa lentoasemalta itselleen Philip Rothin kirjan The Humbling. Kyseessä on Rothin 30. kirja ja se ilmestyi alunperin 2009. (Todennäköisesti kyse on pokkarista, vaikka Mäkinen ei sitä erikseen kerro.)
Mäkisen tuoreesta lukuelämyksestä voi lukea Kirkon tiedotuskekuksen ylläpitämästä Lukupiiri-blogista:
http://www.pod.fi/lukupiiri/
Mäkinen valitsi kirjan osittain ohuuden perusteella (140 sivua) ja uskoi lukevansa sen lennon aikana. Mutta toisin kävi.
“Luin viimeiset sivut sellaisena iltana, kun päivällä olin kuunnellut keskustelua kirkon tulevaisuusselonteosta. En ollut aivan varma, puhuivatko ne samasta maailmasta. Molempien maailma oli kuitenkin juuri tämä jossa elän. Molempien aika oli juuri tämä”, Mäkinen kirjoittaa.
Mitä sinä otat matkalle mukaan luettavaksi?
lauantai 12. helmikuuta 2011
lauantai 5. helmikuuta 2011
Parnasso pistää parastaan
Posti toi Parnasson. Lehti juhlii 60-vuotista taivaltaan. On siis aika pohtia omaa suhdettaan tuohon instituutioon, jota myös kirjalliseksi aikakauslehdeksi kutsutaan.
Muistan Parnasson jo nuoruudestani. Ensikontakti tapahtui 1970-luvun alussa. Harrastin kirjoittamista, runoutta. Törmäsin aikuismaiseen lehteen todennäköisesti ensimmäisen kerran kirjastossa. Ymmärsin, että kyse on Kirjallisuudesta, isolla kirjaimella. Poikaset älkööt vaivautuko.
Vasta 2000-luvun alussa uskaltauduin siirtyä, nousta, uudelle tasolle: ryhdyin Parnasson kestotilaajksi. Turun kirjamessuilla oli silloisen kustantajan Yhtyneitten Kuvalehtien ständi ja hyvä tarjous. Epäsäännöllinen Parnasso-suhteeni muuttui säännölliseksi.
Aikaisemmin olin vain satunaisten käsiini osuvien lehtien varassa. Muistan myös muutaman kerran ostaneeni Parnasson. Tunsin silloin itseni paremmaksi ihmiseksi. Fiksummaksi ja taiteellisemmaksi. Tietoisuus lehdestä ja sen merkityksestä oli minulle kaikki vuodet vastaansanomaton.
Jokin lehdessä on kuitenkin aina harannut vastaan, tökkinyt. Mikä? Varmaan kirjallisuusmaisuus, tekstin ylevöitetty nousu arjen yläpuolelle. Eliittisyys. Toisaalta juuri tämä ajattomuus, litteräärin jumaluuden perään haikailu, on tehnyt Parnassosta samalla kertaa puoleensavetävän ja pelottavan.
Edellä sanottu sopii myös pyhyyden käsitteeseen. Parnassossa on jotain samaa, senhän paljastaa nimikin, taiteen, eritoten runouden ja muusain tyyssija. Laakerikruunuin palkittujen kirjallisten henkien Hall of Fame. Lehti ei kätke itseymmärrystään ja syvintä olemustaan. Lehden sivuilla uhrataan runouden jumalille ja levätään kirjallisten tuulien ja käännöshelmien lempeässä ymmärryksessä.
Parnasso sijaitsee maamme kirjallisuuden kaikkein pyhimmässä. Lehdellä on asema, mutta mikä parasta, se ei öykkäröi eikä käytä asemaansa vääriin. Siihen se on liian sivistynyt. Ja kirjallinen. Niin ainakin haluan uskoa.
Parnassoa tilaamalla ja lukemalla osallistun kirjallisuuskulttiin.
Oi, niin mieluusti sen teen!
Muistan Parnasson jo nuoruudestani. Ensikontakti tapahtui 1970-luvun alussa. Harrastin kirjoittamista, runoutta. Törmäsin aikuismaiseen lehteen todennäköisesti ensimmäisen kerran kirjastossa. Ymmärsin, että kyse on Kirjallisuudesta, isolla kirjaimella. Poikaset älkööt vaivautuko.
Vasta 2000-luvun alussa uskaltauduin siirtyä, nousta, uudelle tasolle: ryhdyin Parnasson kestotilaajksi. Turun kirjamessuilla oli silloisen kustantajan Yhtyneitten Kuvalehtien ständi ja hyvä tarjous. Epäsäännöllinen Parnasso-suhteeni muuttui säännölliseksi.
Aikaisemmin olin vain satunaisten käsiini osuvien lehtien varassa. Muistan myös muutaman kerran ostaneeni Parnasson. Tunsin silloin itseni paremmaksi ihmiseksi. Fiksummaksi ja taiteellisemmaksi. Tietoisuus lehdestä ja sen merkityksestä oli minulle kaikki vuodet vastaansanomaton.
Jokin lehdessä on kuitenkin aina harannut vastaan, tökkinyt. Mikä? Varmaan kirjallisuusmaisuus, tekstin ylevöitetty nousu arjen yläpuolelle. Eliittisyys. Toisaalta juuri tämä ajattomuus, litteräärin jumaluuden perään haikailu, on tehnyt Parnassosta samalla kertaa puoleensavetävän ja pelottavan.
Edellä sanottu sopii myös pyhyyden käsitteeseen. Parnassossa on jotain samaa, senhän paljastaa nimikin, taiteen, eritoten runouden ja muusain tyyssija. Laakerikruunuin palkittujen kirjallisten henkien Hall of Fame. Lehti ei kätke itseymmärrystään ja syvintä olemustaan. Lehden sivuilla uhrataan runouden jumalille ja levätään kirjallisten tuulien ja käännöshelmien lempeässä ymmärryksessä.
Parnasso sijaitsee maamme kirjallisuuden kaikkein pyhimmässä. Lehdellä on asema, mutta mikä parasta, se ei öykkäröi eikä käytä asemaansa vääriin. Siihen se on liian sivistynyt. Ja kirjallinen. Niin ainakin haluan uskoa.
Parnassoa tilaamalla ja lukemalla osallistun kirjallisuuskulttiin.
Oi, niin mieluusti sen teen!
perjantai 28. tammikuuta 2011
Kirjailijasta tulee renki
Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.
Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.
Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).
Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.
Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”
Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?
Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.
Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).
Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.
Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”
Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?
lauantai 15. tammikuuta 2011
Onko näytelmiä vaikea lukea?
Olen kuullut monen valittavan, että näytelmiä on vaikea lukea, koska niissä on vain puhetta. Totta, mutta vain puoliksi.
Romaanin dialogi eroaa draaman dialogista (ainakin) kahdella tavalla. Ensinnäkin draamassa vuoropuhelu on toimintaa - sen pitää sisältää (mahdollistaa) ulkoista tai sisäistä tapahtumista näyttämöllä ja näyttelijöissä. Toisekseen draaman dialogi paljastaa luonteen ja persoonan selkeämmin kuin romaanin dialogi (joka voi myös olla paljastavaa, mutta romaanissa on muitakin keinoja kuvailla henkilöitä – pelkät parenteesit eivät riitä näytelmässä, vaikka joskus niiden merkitys voi olla ratkaiseva itsenäisen tekstin tasolla).
Tarkan Tiedon Tonava, tänään 10 vuotta täyttävä Wikipedia, määrittelee: “Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa näytelmä käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi. Toisin sanoen draama on ”näyttelijöitten yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla.” (Viimeinen lainaus Yrjö Hosiaisluoman kirjasta Kirjallisuuden sanakirja , WSOY 2003).
Draama on siis yksi kaunokirjallisuuden laji. Näytelmiä teatterissa tehdään draamakirjallisuudesta, mutta esityksen pohjana voi myös olla käsikirjoitus, joka sellaisenaan ei ole itsenäinen teos (eikä suoraan sisällä kaikkea mitä näyttämöllä puhutaan). Moni esitys rakentuu usein lopulliseen tekstimuotoonsa vasta harjoitusprosessin aikana.
Yksinkertaisten voi väittää, että jos näytelmä julkaistaan kirjana, se on kirjallisuutta. Samaan hengenvetoon on todettava, että myös elokuvakäsikirjoituksia on julkaistu kirjoina – ovatko nekin siis kirjallisuutta, draamakirjallisuuden alalaji?
Näytelmien lukemisen vaikeuskerroin pienenee, jos niitä lukee säännöllisesti. Oppii hyväksymään tämän kirjallisuudenlajin eritysipiirteet.
Viimeksi luin syksyllä Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen (Kirja kerrallaan 2010). Hyllyssäni on myös WSOY:n Shakespeare-suomennosten sarjaa. Olen lukenut niistä muutamia, mutta en läheskään kaikkia. Seuraavaksi tartun vähemmän tunnettuun Cymbelineen (suom Lauri Sipari, 2010): ainakin se on jo otettu esiin pöydän kulmalle.
Romaanin dialogi eroaa draaman dialogista (ainakin) kahdella tavalla. Ensinnäkin draamassa vuoropuhelu on toimintaa - sen pitää sisältää (mahdollistaa) ulkoista tai sisäistä tapahtumista näyttämöllä ja näyttelijöissä. Toisekseen draaman dialogi paljastaa luonteen ja persoonan selkeämmin kuin romaanin dialogi (joka voi myös olla paljastavaa, mutta romaanissa on muitakin keinoja kuvailla henkilöitä – pelkät parenteesit eivät riitä näytelmässä, vaikka joskus niiden merkitys voi olla ratkaiseva itsenäisen tekstin tasolla).
Tarkan Tiedon Tonava, tänään 10 vuotta täyttävä Wikipedia, määrittelee: “Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa näytelmä käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi. Toisin sanoen draama on ”näyttelijöitten yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla.” (Viimeinen lainaus Yrjö Hosiaisluoman kirjasta Kirjallisuuden sanakirja , WSOY 2003).
Draama on siis yksi kaunokirjallisuuden laji. Näytelmiä teatterissa tehdään draamakirjallisuudesta, mutta esityksen pohjana voi myös olla käsikirjoitus, joka sellaisenaan ei ole itsenäinen teos (eikä suoraan sisällä kaikkea mitä näyttämöllä puhutaan). Moni esitys rakentuu usein lopulliseen tekstimuotoonsa vasta harjoitusprosessin aikana.
Yksinkertaisten voi väittää, että jos näytelmä julkaistaan kirjana, se on kirjallisuutta. Samaan hengenvetoon on todettava, että myös elokuvakäsikirjoituksia on julkaistu kirjoina – ovatko nekin siis kirjallisuutta, draamakirjallisuuden alalaji?
Näytelmien lukemisen vaikeuskerroin pienenee, jos niitä lukee säännöllisesti. Oppii hyväksymään tämän kirjallisuudenlajin eritysipiirteet.
Viimeksi luin syksyllä Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen (Kirja kerrallaan 2010). Hyllyssäni on myös WSOY:n Shakespeare-suomennosten sarjaa. Olen lukenut niistä muutamia, mutta en läheskään kaikkia. Seuraavaksi tartun vähemmän tunnettuun Cymbelineen (suom Lauri Sipari, 2010): ainakin se on jo otettu esiin pöydän kulmalle.
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Kolmen kirjan joulu
Saitko joululahjaksi kirjan? Tai useampia? Minulla on pyhinä ollut luvussa kolme kirjaa. Yksi on jo luettu, toista selailen ja kolmatta vielä luen.
Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.
Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.
Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.
Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.
lauantai 18. joulukuuta 2010
Tonttuna kirjakaupassa
Onko kova paketti parempi kuin pehmeä? Jos kovaa etsitään, kirja on hyvä valinta. Mutta minkälainen kirja kenellekin, kas siinä pulma.
Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?
Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?
Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.
Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.
P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.
Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?
Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?
Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.
Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.
P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Lukujalkineet vailla vertaa
Sain pari joulua takaperin lahjaksi Mikko Närhen toimittaman kirjan Reino – lämpimiä jalkoja ja ajatuksia (Traff Finland Oy 2007). Kyseisiä jalkineita ei minulla ollut, joten kirja jäi hyllyyn pölyttymään.
Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.
Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.
Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.
Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.
Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”
Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.
Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.
Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.
Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.
Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)