Roth luki koko tuotantonsa

Luin Philip Rothin romaanin Nemesis. Siksi ilahduin kun tämän päivän Hufvudstadbaletissa oli kirjailijan laaja haastattelu. Sen tekijä on Svenska Dagbladetin kulttuuritoimituksen päällikkö Daniel Sandström. Haastattelu ilmestyy saman päivänä sekä SvD:ssa ja New York Timesissa sekä HBL:ssä ja.

Roth, 79, kertoo lukeneensa koko tuotantonsa, 31 kirjaa, jotta saisi selville onko hän käyttänyt elämänsä turhaan, heittänyt sen hukkaan. Rothin lopputulema on – hän lainaa nyrkkeilyn raskaansarjan mestaria Joe Luisia: ”Tein kaiken niin hyvin kuin osasin sillä mitä  minulla oli.”

Usein kuulee kirjailijoiden (ja muidenkin taiteilijoiden ) sanovan, että he eivät kestä/halua lukea omaa tuotantoaan. Että kun teos on heidän käsistään lähtenyt, se elää omaa elämäänsä tai sitten ei. Joka vanhoja muista sitä tikulla silmään ja uutta matoa koukkuun jne.

Haastattelussa Roth myös vastaa syytöksiin, että hänen tuotannossaan olisi  misogyniaa eli naisvihaa. Roth kieltää tämän ja sanoo, että ”yritystä pakottaa jonkin aatteen maailmankuva osaksi kirjailijan tapaa nähdä todellisuus, voidaan erehdyksessä kutsua tulkinnaksi”.

Hyvin sanottu.

Pakkotulkinnat ovat ikävä juttu.

Mutta ilman tulkintaa romaania ei voi lukea, tuskin edes avata kirjaa. Teksti menee päähäsi, jossa on lukuisia suodattimia ja esiymmärryskytkentöjä. Asenteet ja opitut käsitteet pyörähtävät heti käyntiin kun ensimmäinen lause on luettu.

Onneksi kriitikot ja kirjallisuudentutkijat joutuvat käsittelemään tulkintaa tietoisemmin, kuin satunnainen lukija, jolle väärintulkinnat ovat (luojan kiitos!) sallittuja.

Viikinkien matkassa

Ostin koemielessä Elisa Kirjan kautta Long Play artikkelin, ensimmäiseni. Artikkeli on Antti Järven ja Reetta Nousiaisen kirjoittama Tanskan prinssit, joka kertoo spermapankeista.

Tanskalaisten markkinoima ”viikinkisperma” on käytössä myös Suomessa, joten juuttien geeniperimä leviää tännekin. Kiinnostava artikkeli, joka piirtää kuvan myös parista luovuttajasta. Keitä ovat nämä ”Tanskan prinssit”? Ainakin heitä motivoi raha, sillä kertaluovutus on 50 euron arvoinen. Psykologisissa testissä pyritään karsimaan muun muassa luovuttajat, joiden tausta-ajatuksena on halu levittää siementään ympäri maailmaa.

Long Play -artikkeli on pitkä, monissa lehdissä ylipitkä, juttu ja se maksaa 3,90. Long Play -tyyppiset jutut ovat tuttuja esimerkiksi  Hesarin Kuukausiliitteestä ja Imagesta.

Long Playt (”tutkivaa, hidasta journalismia”) ovat vahvasti editoituja ja niistä paistaa formaatti,  rakenteellisesti toimivaksi tiedetty jutun rakenne, joka ei haittaa jos tarina on vetävä. Kerronnan kronologian rikkominen ja gliffhangerit kuuluvat kirjoittajan ja editoijan työkalupakkiin.

Kyse on tarinallisesta jutunkerronnasta. Long Playt voivat olla osin kaunokirjallisuutta, mutta lähtökohdiltaan on silti kyse journalismista. Hyvä longplay on aina myös lukukokemus. Tekstin ääressä viihtyy, on ilo lukea.

Sony Readerilta luettuna Tanskan prinssit oli toimiva. Ei myöskään liian pitkä, noin 20 sivua (riippuu lukulaiteen asetuksista, tietty). Saatan jatkossakin ostaa kiinnostavilta tuntuvia juttuja erikoiskahvikupin hinnalla. Esimerkiksi Alzheimerin tautia käsittelevä Anu Sifverbergin juttu Katoaminen vaikuttaa kiinnostavalta…

Kuinka kirjan käy?

Otsikon kysymystä voi lähestyä kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, kuinka kirjalle yleensä kulttuurissamme käy, ja toisaalta, kuinka kirjalle minun elämässäni käy.

Keskityn jälkimmäiseen näkökulmaan.

Olen huolestunut kirjan ja minun välisestä suhteesta. Se ei ole enää niin yksiselitteisen itsestään selvä ja symbioottinen kuin vielä vuosi kaksi sitten. Luen vähemmän ja pitempään yhtä kirjaa, en ahmi romaaneja samaan tapaan kuin ennen.

Mitä on tapahtunut?

Haluan nähdä itseni ajan johdinantennina (tai jotain muuta yhtä mahtipontista). Se mitä kirjalle ja minulle tapahtuu, tapahtuu laajemmin kulttuurissamme. En ole ainoa, jonka kirjasuhde on tullut uuteen vaiheeseen. Poden kirjan kriisiä yksityishenkilönä, vaikka kyse on hegemonian muutoksesta. Kirja ei ole enää Se Juttu.

Kuka on syyllinen?

Minä olen itse syyllinen laiskuuteen kirjoja kohtaan. Mutta syitä löytyy myös nettivyörytyksestä, jonka kohteena olen (tätäkin kirjoitan verkkoon!). Olen ottanut haparoivia askeleita e-kirjan suuntaan ja investoin jopa uuteen lukulaitteeseen. Syiden säkistä löytyy myös kello, jossa on liian vähän tunteja vuorokautta kohden. Työ vaatii veronsa, töiden jälkeen ei enää jaksa syventyä kaunokirjallisuuden kaikkiin saloihin ja mahdollisuuksiin.

Miten tästä eteenpäin?

Viikko ja kirja kerrallaan. Nyt yöpöydällä etenee hitaasti Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous (Atena 2013). Sitä on ilo lukea, mutta lukurytmini on nyt vaaka-asentoinen, joten lukurupeamat eivät ole järin pitkiä. Kirja sen sijaan on paksu.

Haaveilen myös lukukeitaista, hetkistä tietyssä paikassa, jossa lukeminen täydentää vaikutelman ja kokemuksen. Lukemalla tietyssä paikassa saa suuremman nautinnon lukemisesta kuin jos ei lainkaan mieti lukemisen ulkoisia olosuhteita. Tai ehkä juuri tämä ajatus paljastaa lipeämiseni kirjallisuuden universumin ulkokehälle. Sisältö on menettänyt otettaan.

Aion jatkossa tarkkailla kirjasuhteeni kehittymistä. Ja mahdollisuuksien mukaan raportoida poikkeavuuksista.

Henkinen mittelö

Pakko myöntää, en ollut ikinä kuullutkaan venäläisestä runoilijasta Marina Tsavetajevasta (1892-1941) ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Puhumattakaan Tsavetajevan tyttärestä Ariadna Efronista (1912-1975).

Äiti ja tytär ovat romaaniin päähenkilöt, vaikka tyttären näkökulma korostuu. Keskiössä on kahden naisen välinen suhde. Taustana on Neuvostoliiton kiristyvä kommunistinen paranoidisuus ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittama terrori.

Pelon kirja myös voitti Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele. Jokapäiväinen elämämme on raskas ja vaativa kirja, varsinkin alussa. Yli 500 sivussa on alkupuolella mielestäni tyhjäkäyntiä, jolloin lukija joutuu punnitsemaan motivaatiotaan ja tahtotilaansa. Onneksi jaksoin jatkaa, sillä kun yhteiskunnan tapahtumat astuvat täyslaidalta kuvaan, romaanin ote lukijasta on luja ja intensiivinen. Kyse ei ole vain erikoisen runoilijaäidin ja kommunistiseen ihmisihanteeseen pyrkivän toimittajatyttären henkisestä mittelöstä, vaan isommasta ja historiallisesta sielunmaisemasta.

Kerronnassa liikutaan alussa kahdessa aikatasossa, vuosina 1923 ja 1939. Paikat ovat pieni kylä Tsekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto, Moskova. Lopussa tapahtumavuodeksi tulee 1941 ja paikkojakin lisää. Lopussa perheen dynamiikka myös tarkentuu tavalla, josta minä jäin kysymään, oliko alku vain kerronnallista piiloleikkiä. (Tottakai oli, sitähän kerronta aina on: älä paljasta liikaa kerralla, säännöstele, pihtaa, yllätä!)

Kielellisesti Jokapäiväinen elämämme on jotain muuta kuin mitä pelkkä sujuva juonen kuljetus vaatii. Romaania on ilo lukea ja se antaa uskoa kaunokirjallisuuteen, joka kielen avulla kertoo myös muuta kuin ilmeistä.

Alastalon salissa luettu!

Vihdoinkin kuulun kirjallisuudenystävien harvalukuiseen, mutta toivottavasti alati kasvavaan klaaniin, joka voi sanoa lukeneensa Volter Kilven Alastalon salissa. – Kyllä, luin kirjan ja vieläpä lukulaitteesta. I love my Sony Reader! Mainio peli. Ja kiitos Elisa Kirjan, jonka sivuilta opus ilmaiseksi imeytyi sutjakkaasti Sonyni uumeniin. Tuskin olisin ilman tätä mahdollisuutta ryhtynyt projektiin juuri nyt.

Aloitin omintakeisen järkäleen lukemisen (726 sivua) lokakuun lopussa lomamatkalla Santiagossa Chilessä. Ajattelin maailman muuttumista, sen suuruutta ja pienuutta lukiessani Starbucksin katuterassilla kustavilaismiesten parkkijahkailusta.

Alastalon salissa tapahtuu muutaman iltapäivätunnin aikana nimensä mukaisessa paikassa, jonne pitäjän miehet kokoontuvat allekirjoittamaan asiakirjaa uuden kolmimastoisen laivan rakentamisesta. On sanottu, että kirjassa ei tapahdu  mitään, mutta se on tietämättömien panettelua. Siinä tapahtuu paljon. Valitaan piippua (legendaarinen monen kymmenen sivun kohtaus!), tehdään totia, pohditaan millä osuudella itse kukin lähtee mukaan parkkiprojektiin, tehdään lähtöä, mutta palataan takaisin ruokapöytään – sekä kuullaan monta tarinaa ja jotkut pahoittavat mielensä.

Kirjasampo.fi-sivulla romaanista kerrotaan näin: ”Kuvaus on hetkeen sidottua tajunnanvirtaa, henkilöiden ajatusten liikettä paikasta toiseen, ajasta toiseen: menneeseen ja tulevaan. Yksilölliset kokemukset ja sosiaalinen todellisuus sulautuvat ehjäksi kokonaisuudeksi. Isännissä näyttäytyy eteenpäinmenevän ihmisen malli, parkkilaiva on aineellinen ihmisen pyrkimysten ja haaveiden vertauskuva.”

Jotenkin noin, aivan. Kyse ei ole vain psykologisesta syvätarkkailusta, vaikka erityisesti se tuottaa lukijalle hersyviä hetkiä. Kilpi osuu monissa kohdin niin nappiin ihmismielen koukeroita kuvatessaan, ettei paremmasta väliä. – Ja kuin vaivihkaa tekstistä piirtyy kuva aikakauden (1800-luvun lopun) elämänmenosta ja yhteiskunnallisista suhteista varsinaissuomalaisessa rannikkopitäjässä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on sukua Alastalon salin kerrontatavalle. Sisäiselle puheelle ja henkilöiden kokemille vaikutelmille annetaan paljon tilaa. Proustin jälkeen Alastalon salissa on jopa helppo teos, sillä se on ajallisesti ja paikallisesti rajattu. Hetkeen puristettu maailma. Proustin romaanissa aikajänne on pitempi ja teos monikertaisesti laajempi sisältäen itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Alastalon salissa on myös suomalainen ja paikallinen, kun taas Proustin ympyrät ovat suuremmat, vaikka perin ranskalaiset. Proust myös heijastelee yhteiskunnan rakenteita ja ajankohtaisia ilmiöitä Kilpeä tietoisemmin, jopa osallistuvammin.

Volter Kilven kieli yllätti minut, ja ihastutti. Erikoista, omalakista ja luovaa, hetkittäin jopa kalevalaista ja koko ajan äänteellisesti muikeaa. Olen varma, että Mikko Rimminen on saanut vaikutteita Pusikaljaromaaninsa Kilveltä. Kummassakin luodaan yksilöllistä kielenkäyttötapaa. Keksitään ja luodaan maailmaa kielen avulla. Tajunta virtaa ja sanat tanssivat.

Muutama tuttavani on kertonut yrittäneensä lukea Kilven huikeaa pääteosta, mutta ovat samaan hengenvetoon tunnustanut uupuneensa varsin pian kummalliseen kieleen ja tapahtumien olemattomuuteen. Harmi, sillä tässä jos jossain vaivannäkö palkitaan.

Onko Alastalon salissa paras suomalainen romaani, kuten väitetään? Sitä en tiedä, mutta yksi parhaista varmasti. Sen lukenut muistaa aina mitä tuli tehtyä. Hyvä (”paras”) romaani jättää jäljen, antaa merkityksiä vielä aikojen päästä ja synnyttää henkisen pääoman tunnetta.

Tuli haikea olo, kun Alastalon salissa loppui. Ja huikea, kun sain sen luettua. Enkä ihmettelisi, jos alan lukea sitä joskus vielä uudestaan.

P.S. Hupaisa yksityiskohta - huomasin sen vasta nyt, Panu Rajala kirjoitti nettipäiväkirjassaan 1.7.2013: ”Ensimmäisenä heinäkuuta on eräs merkkipaalu: aloin viimein lukea Volter Kilven romaania Alastalon salissa.” - Meitä on siis muitakin myöhäisheränneitä.