Coelhon matkassa

Yli kuukausi sitten aloin lukea kirjaa. Luen vieläkin sitä samaa, paloina ja annoksina, silloin kun kerkiän tai jaksan. Onkohan tässä pitkäksi venähtäneessä lukuprosessissa enää järkeä?

Kyse on Fernando Morraisin Paulo Coelho -elämäkerrasta A Warrior´s Life (Harper). Alun perin se ilmestyi 2008, pokkarini on tältä vuodelta.

Ostin kirjan matkalukemiseksi ulkomaille. Siellä pääsin pitkän lentomatkan aikana hyvin vauhtiin. Sittemmin yli 600-sivuisen kirjan lukeminen on mennyt palasteluksi.

Coelhon tarina on kiinnostava ja tekee hänen tuotannostaan ymmärrettävämmän. Olen nyt sivulla 448, jossa hän juuri ryhtyy kirjoittamaan Pyhiinvaellusta. Alkusivut ovat enemmän tai vähemmän nuoruuden sekoilua ja itsensä etsimistä.

Mutta tarkoitukseni ei ollut nyt kirjoittaa Coelhosta, vaan pitkittyneestä lukuprosessista. Kauankohan se vielä jatkuu? Arvioisin, että nykyisellä vauhdilla pari kolme viikkoa. Pitempäänkin, jos luen muita kirjoja siinä ohessa. Niin kuin muuten teenkin.

Ostin tulevaisuuden

Nyt se on tehty! Tunnustan, mutta en vielä tiedä pitääkö samaan hengenvetoon myös katua. Ostin Kirjamessuilta viikko sitten sähkökirjojen lukulaiteen. Kahdella prosentilla suomalaista on sellainen.

Ostin halvimman ja yksinkertaisimman laiteen, koska tekniikka tulee varmasti kehittymään ja laitteiden ominaisuudet monipuolistumaan. Minun laitteellani (Bookeen) voi vain lukea sähkökirjoja.

Ostopäätöstä vauhditti kaksi asiaa. Ensinnäkin haluan saada tuntuman tulevaisuuteen. Sähkökirja on tulevasuutta - tai sitten ei.

Toisekseen ostopäätöstä vauhditti se, että laiteeseen oli valmiiksi ladattu toistasataa kirjaa, klassikkoja englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Pääsin siis alkuun ilman lisäpanostuksia, vaikka ranskaa ja italiaan en osaakaan.

Ensitunnelma Bookeenista on varovaisen myönteinen. Laite on heppoisen oloinen, mutta teksti ruudulla näkyy hyvin. Käyttökokemus on vielä sen verran hentoa, että en tässä vaiheessa ala pisteitä vekottimelle jakaa.

Aasinsiltoja etsimässä

Tänään Helsingin kirjamessuilla esittelin kaksi Vuoden kristillinen kirja 2010 -ehdokasta, Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva) ja Pirjo Silverin sekä Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkko (Kirjapaja).

Kirjoja ei ensilukemalla oikein yhdistänyt mikään, mutta kun ne piti yleisön edessä tarjoilla (aikaa noin 25 minuuttia), niin aloin etsiä aasinsiltoja. Haastateltavinani olivat Pirjo Silveri ja kustannustoimittaja Pekka Saarainen.

Ja löytyihän niitä yhteyksiä. Kummassakin kirjassa on kyse vuoropuhelusta. Tilan täyttämisestä omilla näkemyksillä. Mutta – ja tämä on tärkeää - sen ottamista huomioon, mitä toisella on tuomisia. Keskustelijat kunnioittavat toisen näkemystä, vaikka oma onkin erilainen.

Pihkala ja Valtaoja puhuvat uskosta ja tiedosta, tämän- ja tuonpuoleisuudesta sekä moraalista. Lavonen ja Rauhala käyttivät erilaisia tyylejä koristellaan Tyrvään tulipalossa tuhoutuneen ja uudelleen rakennetun kirkon. Heidän työnsä ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka taitelijat eivät samaan aikaan kirkkosalissa työskennelleetkään.

Kahden näennäisesti erilaisen kirjan välillä on siis paljon yhteistä. Lukijan ilo on löytää se.

Nobel ahdistaa taas

Kirjallisuuden Nobel-palkinnon sai perulaissyntyinen Mario Vargas Llosa. Nykyisn Madridissa asuvalta kirjailijalta on suomennettu 11 teosta, tuorein tältä vuodelta: Tuhma tyttö.

Ja nyt tulee se kauhea tunnustus. En ole lukenut yhtään Vargas Llosan romaania. Voi tätä sivistymättömyyttä!

Lissä tunnuistuksia: en ole lukenut viime vuoden voittaja Herta Mülleriä. Hyllyssäni tosin on Mülleriä, sen kun vain lukisin. En kyllä uskalla tähän hätään luvata, sillä juuri nyt kahlaan läpi työni vuoksi Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2010 ehdolla olevaa kirjaa, tai oikeammin kahta.

Oletko sinä jo Mario Vargas Llosasi lukenut? Mistä kannattaisi aloittaa?

Waltarin pisuaari

Ulkoilutin eilen illalla koiraa ja kuljin Mika Waltarin kotitalon ohitse. Talon seinässä on muistolaatta joka kertoo kirjailijan asuneen talossa vuosina 1932-1979.

Laatan alapuolella on kukkalaatikko. Koirani nosti jalkaa sen kohdalla. Hätkähdin. Mitä otus oli tekemässä? Häpäisemässä kirjalijamestarin muistoa! Vedin kauhuissani koirani nopeasti pois tarpeiltaan. Tosin kukkalaatikkoon oli jo moni koira ennen omaani ehtinyt tehdä hajutäginsä.

Tarinan mukaan, kun Mika Waltarilta kysyttiin, minkälaisen muistomerkin hän itsestään haluaisi, tämä vastasi, että pariisilaisen mallin mukaisen pisuaarin Esplanadille. No, sellaista hän ei saanut, vaan nimikkopuiston Etu-Töölööseen ja sinne Veikko Hirvimäen tekemän muistomerkin Kuningasajatus (1985).

Varmaa on, että Mika Waltarin puistossa niin eläimet kuin ihmiset ovat tehneet tarpeitaan. Puiston viereisestä pusikosta tuli iltana muutamana kaksi teinityttöä housujaan nostelleen. Tyttöpisuaarissa olivat käyneet.

En tiedä mitä Waltari ajattelisi koirista, jotka nostavat jalkaa hänen Helsingin Tunturikadulla sijaitsevan muistolaattansa alla. Ehkä se olisi hänestä oikein ja kohtuullista. Jotenkinhan sitä muistoa on vaalittava.

Muuten, milloin viimeksi luin Waltaria?

Kuka jaksaa lukee klassikkoja?

Klasikko on aikaa kestävä kirja. Sellaista ei voi suoraan kirjoittaa, se pitää lukea klassikoksi.

Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)

Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:

”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”

Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...

Sitkeän lukemisen ylistys

Tartut kirjaan ja alat lukea. Mainio opus. Luet tovin, kunnes tulee keskeytys.

Et heti pääse jatkamaan. Seuraavana päivänä on pakko tehdä jotain ihan muuta.

Kolmantena päivänä saat viisi sivua luettua, tulee puhelu. Ja taas on pakko hoitaa asioita.

Neljäntenä päivän unohdat kirjan. Ja viidentenä. Kuudentena ei huvita.

Viikon kuluttua alat jälleen lukea, nyt saat luettua puolensataa sivua.

Tulee taas pari kolme päivää, jolloin et kirjaan kajoa.

Otat kirjan yöpöydälle, ja niin pääset vauhtiin. Tai no, miten sen ottaa. Viidestä kymmenen sivua iltaisin, kunnes uni painaa silmäluomen näköesteeksi (aivot lakkasivat ottamasta vastaan informaatiota jo muutama minuutti aiemmin,)

Kirjan lukeminen kestää kuukauden, ylikin.

Mahdatko muistaa, mikä on kirjan nimi?