Eläin henkisenä matkaoppaana

Kuutisen vuotta sitten naapurihuoneessa istuva työtoverini osti hevosen. Naureskelin, että hänen pitäisi ryhtyä kirjoittamaan hevoskirjoja, tilausta olisi erityisesti keski-ikäisistä naista hevostalleilla kertovalle puoliromanttiselle kirjasarjalle. Ehdotin sarjan nimeksi Laukkaleidit.

Ei ryhtynyt Anna-Kaisa Pitkänen Laukkaleidien emoksi, mutta hevoskirjailijaksi ryhtyi. Vuonna 2008 ilmestyi tietokirja Hevosvoimia (Kirjapaja), joka käsitteli ratsastuksen myönteisiä vaikutuksia muun muassa terveydelle.

Omalaatuinen ystäväni (Kirjapaja 2012) on Anna-Kaisa Pitkäsen tuorein hevoskirja. Se on miltei romaanimainen ja hyvin keskittynyt kuvaus naisen ja hevosen välisestä yhteydestä, tai oikeammin yhteyden etsimisestä. Joku voisi erehtyä pitämään kirjaa henkistyneempänä kuin mitä se oikeasti on. Pitkänen ei viihdy yläpilvissä vaan tieteellisen tiedon ääressä.

Kirjan tarina kertoo hankalasta ja ”neuroottisesta” hevosesta, jota yritetään erilaisin keinoin saada tasapainoon. Pitkänen käsittelee yksityiskohtaisesti muun muassa hevosen muistia ja pelkotiloja sekä kuvailee erilaisia harjoitteita, joilla yrittää päästä selvyyteen Varjonsa psyykestä. Hän myös siteeraa useita tieteellisiä artikkeleita, joihin törmää etsiessään apuja ja tietoa hevosensa ongelmiin.

Vahvana sivujuonteena on kriittinen suhtautuminen yleisesti hyväksyttyihin ja perinteisiin ratsastus- ja hevosenhoito-oppeihin. Kuri ja tiukkuus ovat olleet hevosmiesten hyveitä, mutta Pitkänen uskoo pehmeämpään lähestymistapaan. Hevoskuiskaajaksi tai -guruksi Pitkänen ei pyri, mutta ei ole vaikea arvata, että moni kirjan lukenut häntä sellaisena pitää.

Omalaatuisen ystäväni alaotsikko on ”kuinka hevoseni opetti  minulle toisin katsomisen taidon”. Kirjan hyvä puoli on siinä, että tämä ”toisin katsominen” koskee ensisijaisesti hevosta ja sen tapaa katsoa maailmaa, johon Pitkänen yrittää eläytyä. Sen sijaan rinnastukset ihmiselämän ja henkisyyden puolelle ovat varovaisempia, vaikka matka hevosen kanssa on ollut mitä suurimmassa määrin henkinen.

Pitkänen ei inhimillistä hevosta (eläintä) enempää kuin on aidon eläytymisen kannalta tarpeen. Varjo ei ole oraakkeli, joka istuu pilttuun perällä jalat ristissä antamassa viisaita neuvoja laukkaleidien omiin kysymyksiin.

Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta siitä on karsittu henkilökohtaisuus pois tehokkaasti. Kirjan naisella on aviomies ja hän synnyttää lapsen, mutta kumpikin vain vilahtaa ohimennen taustalla. Hevosista kiinnostunutta lukijaa se tuskin haittaa, mutta vähemmän alaan uppoutunut olisi ehkä lukenut mieluusti kuvauksen aviomiehen mielipiteistä, kun vaimon aika ja perheen rahat kuluvat talleilla nelijalkaisen siuelunelämää pohtien.

Omalaatuinen ystäväni on kaikkinensa viisas kirja. Ja hyvin kirjoitettu.

Häiritsevää runoutta

Joskus vanha kirja ei pelkästään herättää muistoja, vaan synnyttää uutta ajattelua. Näin minulle kävi kun pidin radion aamuhartauden 12.6. Se oli osa tiistaisaamujen teemahartauksia, joiden lähtökohtana on aina jokin kristillisen kirjallisuuden klassikko.

Tällaisen aamuhartauden pidin:

Kolmekymmentä vuotta sitten työskentelin kesätoimittajana. Samassa talossa oli myös kirjakustantamo, josta sain käteeni tuoreen teoksen  Kutsut minua nimeltä (Kirjapaja), joka sisältää valikoiman uskonnollista runoutta 1900-luvun Euroopasta. Valikoiman on koonnut ja runot kääntänyt Anna-Maija Raittila.

Muistan pettyneeni kirjaan pahasti. Jotenkin se ei vastannut käsitystä uskonnollisesta runoudesta. Ennakko-odotukseni oli jotenkin ilmeisempää runoutta, selvempää ja yksikertaisempaa. Mutta tarjolla oli vaikeaa, monikerroksista ja haastavaa. Kirjan runot olivat minulle tuikioutojen tekijöiden käsialaa. Äkkiseltään tunnistin vain Ylva Eggehornin, ruotsalaisen runoilijan, jonka kokoelma Pannaanko tasan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kirja ilmestyi 1972.

Pettymykseni runovalikoimaa kohtaan kertoo enemmän minusta kuin kirjasta, jota opin pian arvostamaan, sillä se avasi silmäni. Ja se on paljon sanottu mistä tahansa kirjasta.

Kirjan esipuheessa Anna-Maija Raittila myöntää, että uskonnollisen runon valikoiman voisi koota monesta näkökulmasta. Hän päätyi viimevuostaan ja sen seitsemään ensimmäiseen vuosikymmeneen ja erityisesti toisen maailmansodan synnyttämiin tuntemuksiin. Onhan sanottu, että teologia voidaan jakaa kahteen aikakauteen: aikaan ennen ja jälkeen Hiroshiman. Tai aikaan ennen ja jälkeen holokaustin.

”Miten pitkälle vielä päivämme pimenee niin, ettemme enää tiedä mistä tämä hämärä alkoi”, kysyy Imre Györe. Gunnar Ekelöf vastaa: ”Aikansa kaikella – myös pimeydellä ja näillä katakombeilla – elämä tarvitsee niitä jotka etsivät tarkoitusta.”

Uskonnollista runoa on moni yrittänyt määritellä. Mitä se on ja miten se poikkeaa muusta runoudesta. Niinkin on sanottu – muistaakseni Oscar Wilde -  että hurskaus ja huono runous kumpuavat samasta lähteestä. Totta, on paljon uskonnollista runoutta, joka käyttää kaanaankieltä eli vanhoja uskonnollisia fraaseja joihin sekoittuu syvää ja palvaa tunnetta. Lopputulos voi olla tekijälleen totta, mutta ei ole sitä lukijalle.

Sen sijaan Anna-Maija Raittilan kokoamassa ja suomentamassa Kutsut minua nimeltä ja sen kahdessa jatko-osassa 1982 ilmestyneessä Suurempi kuin sydämeni ja 1983 ilmestyneessä Lähteenkirkas hiljaisuus -kokoelmassa ollaan tekemisissä korkeatasoisen runouden kanssa. Mikä sitten on hyvää tai korkeatasoista uskonnollista runoutta? Raittila kirjoitta ensimmäisen osan johdannossa, että ”uskonnollisen runouden tehtävä – tai sanoisimmeko mieluummin: runouden uskonnollinen tehtävä – on säpsäyttää ihminen hereille, irti erilaisista turva- ja tukirakenteista, joiden suojassa hellimme pelkojamme ja toiveitamme, irti hengellisistä etuoikeuksista, sopeutumisesta valheen ilmapiiriin”. Raittila myös uskoo, että uskonlyriikka parhaimmillaan paljastaa totuuden tavalla, joka antaa armon yllättää meidät.

Runoutta on sanottu uskon äidinkieleksi. Yllättäen opillinen, täsmällinen ja määrittelevä kieli ei olisikaan uskon syvintä olemusta, vaan sitä on runon, valon, puron solinan kieli, joka synnyttä sielussa kuvia ja näkyjä, oivalluksia ja avaa mahdollisuuksien ikkunoita kaikkiin suuntiin, ja kaikkialla puhaltavat hengen tuulet valmiina tuomaan armon sanomaa, jos vain haluamme sen kuulla.

Anna-Maija Raittila kirjoitta vielä esipuheessaan, että kristillisen taiteen – myös runouden – tehtäväksi jää armahduksen sanoman tuominen elämyksen tasolle, sinne missä ihminen on riisuttu oikeassa olemisen tarpeesta”. Juuri näin! Runon edessä ei voi olla oikeassa. Kuten ei rukouksenkaan edessä.

Mistä nousee tuo kammottava halu olla oikeassa ja sanoa viimeinen sana?

Lukiessani nyt vuosien päästä Uskon lyriikkaa -sarjaa, tunnen suorastaan kiitollisuutta kaikkia niitä runoilijoita kohtaan, jotka ovat eri aikakausina ja erilaissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa yrittäneet sanoittaa uskoa ja uskomista, ovat yrittäneet nähdä auringon myös siellä, missä hämärä tunkeutuu sisälle ihmiseen. Tätä sanoittamista meidänkin tulisi tehdä, eikä tyytyä sataan kertaan sanottuun.

Kutsut minua nimeltä sisältää kolme runosuomennosta Dietrich Bonhoefferiltä. Olin vallan unohtanut, että yksi niistä on sittemmin suosittu ja rakastettu virsi 600. Runovalikoimassa Raittilan suomennos on kuitenkin hieman virrestä poikkeava – säkeistöjäkin on seitsemän, virressä niitä on vain viisi. Uudessa virsikirjassa – joka ilmestyi viisi vuotta runosuomennoksen ilmestymisen jälkeen - virsi alkaa sanoilla ”Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan”. Runosuomennos sen sijaan alkaa ”Hyvien voimien uskolliseen suojaan”. Kolmas säkeistö alkaa virressä ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa”. Runosuomennoksessa kohta kuuluu ”Nyt anna yössä kynttilöiden loistaa”.

Erot eivät ole suuria, mutta kertovat käännösten erilaisuudesta ja sanojen tarkkuudesta. Runoudessa on kyse sanoista, niiden sävyistä ja vivahteista. Parhaimmillaan runo ikään kuin luo kielen joka kerta uudestaan. Se on kuin rukous, joka paljastaa ihmisen syvimmät salaisuudet.

(Lopuksi luin rukouksen, jonka on kirjoittanut saksalainen teologi Dörothee Sölle. Rukous on muunnelma katolisesta Ave Maria -rukouksesta. Se on – poikkeuksellisesti luterilaisessa hartaudessa - osoitettu pyhimykselle,  jotta tämä meidän puolestamme rukoilisi Jumalaa, kun emme itse jaksa tai osaa.)

Juutalainen nauraa itselleen

Missä on naurua, siellä tosikkous tuntee olonsa epävarmaksi. Ja hyvä niin. Tätä oppia olen viljellyt koko työurani ajan eli olen tunkenut vitsiä ja kaskua erilaisille palstoille parhaan kykyni ja huumorintajuni mukaan. Matkan varrella olen myös koonnut kuusi kirkollisten vitsien- ja kaskujen kokoelmaa.

Senpä vuoksi tartuin mielenkiinnolla kustantajani (Kirjapaja) julkaisemaan vitsikokoelmaan. Se keskittyy yksinomaan juutalaiseen huumoriin.

Juutalainen huumori ei aina avaudu ulkopuolisille, mikä lienee yksi sen tarkoituksista. Ortodoksitaustainen kirjailija ja yliopistomies Serafim Seppälä avaa kirjassaaan Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotain juutalaisen huumorin maailmaa sekä teorian että esimerkkivitsien voimalla.

Seppälän mukaan juutalaisten vitsien asetelma ilmentää yleensä yhteisöllisyyttä. Toisekseen juutalaisessa huumorissa suositaan sanaleikkejä ja loogisia solmuja, jotka voi tunnistaa talmud-opetusten hedelmiksi. Kolmanneksi juutalainen huumori on syvästi itseironista. Juutalainen nauraa makeimmin itselleen ja yhteisönsä tapakulttuurille.

Maailmalla juutalaisesta huumorista on ilmestynyt useita kasku- ja vitsikokoelmia, mutta Serafim Seppälän kirja lienee ensimmäinen suomenkielinen vain juutalaiseen huumoriin keskittynyt teos. Omissa toimittamissani kirjoissa on ollut mukana juutalaisuuteen liittyviä vitsejä ja oma osastonsakin niille.

Suurin osa tällä hetkellä erityisesti verkossa kiertävistä juutalaisvitseistä on amerikkalaista perua. Useimmat vitsit ovat myös vapaita kulttuurisidoksista eli niitä kerrotaan sekä juutalaista että kristityistä. Rabbi korvataan pastorilla ja päinvastoin.

Seppälä sanoo kirjassaan keskittyvänsä pääasiassa vanhempaan eurooppalaiseen vitsiperinteeseen, mutta mukaan on lipsahtanut ainakin yksi lampunvaihtojuttu, joka on tuoreempaa kerrostumaa. Kirja myös loppuu vähän nolosti vanhaan kaksimieliseen vitsiin, joka nyt on saanut juutalaiskuorrutuksen.

Mainio opus kuitenkin. Varsinkin vitsityyppien (esim. Talmud- rabbi-, toorakoulu- ja Chelm- eli hölmöläisvitsien) taustoitukset tekevät kirjasta tavallista vitsikokoelmaa monin verroin kiinnostavamman.

Esimerkkejä Serafim Seppälän kirjan vitseistä löytyy täältä

Stadi koulii kirjailijan

Helsinki on monen muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.

Kaikki taide tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.

Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.

Leino keskittyy tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin, ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.

Kirjailijoiden Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.

Korttelissa, jossa asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.

Sen sijaan Aaro Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.

Samaisessa korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme vuotta 1927-30.

Pari vuotta sitten tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola (1924-85)  asui ja työskenteli tässä talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna 2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.

Kirjailijoiden Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.

P.S. Waltarin muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari

Jäin kiinni Proustiin

Luin viime vuonna loppukeväästä ja alkukesästä läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Luettuani viimeisen osan loppuun, aloitin ensimmäisen osan uudestaan, Combrayn. Siinä oli niin paljon asioista, jotka toistuivat pitkin kirjaa.

Tänä vuonna maalis-toukokuun aikana luin uudestaan viimeisen osan, Jälleenlöydetty aika. Luin sitä vuoteessa ennen nukahtamista, kymmen-kaksikymmentä sivua kerrallaan. Joskus vähemmänkin, sillä luomi alkoi painaa. Hitaasti nautiskelin mestarin tekstistä ilman pakko ja kiirettä.

Nyt toisella kerralla erityisen vahvana nousi esiin vieraantuminen kaikesta siitä, mistä (suomennoksen) yhdeksän edeltävää osaa olivat kertoneet. Ihmiset, joista kertoja oli kirjoittanut satoja sivuja, olivat muuttuneet tuntemattomiksi ja yhdentekeviksi. Paitsi tietysti kertojan  muistoissa, jossa näillä ihmisillä edelleen oli paikka, vaikka nykyisyydessä he olivat avain outoja vanhuksia tai toisiksi muuttuneita variksenpelättimiä.

Proustin havainto ihmisten kadotetusta merkityksestä on tuttu. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja joiden vaikutus on ollut suuri (nuoruuden ystävät, koulukaverit esimerkiksi), mutta joita kaikkia ei välttämättä tunnistaisi, jos he tulisivat kadulla vastaan. Proustin kertojakaan ei ole tunnistaa.

Sarjan yksi aatteellinen/filosofinen huipentuma tapahtuu kertojan odotellessa pääsyä juhlasalonkiin, jossa oli meneillään konsertti. Hän kelaa mielessään elettyä elämää ja omaa kirjoittamistaan, sitä miksi ei ole toteuttanut kutsumustaan, vaan jäänyt joutenoloon ja nahkeaan tylsyyteen ja sairauteensa. Kertojalla oli mystisiä onnen tiloja (teehen kastetun medeleinekakun maku, lusikan kilahdus, epätasainen katukiveys jalan alla), jotka ikään kuin olivat hänen elämänsä sisäisen matkan valonlähteitä, mutta joiden syvempään merkitykseen hän ei ollut paneutunut. Mutta nyt oli sen aika.

Tämä kohokohta on sivun 200 paikkeilla ja loppu on laskeutumista kohti oivallusta.

Proust kirjoittaa (suom. Annikki Suni, 2007): ”Minut valtasi uupumuksen ja kauhun tunne tajutessani, että en ollut vain keskeytyksettä elänyt, ajatellut ja kehrännyt tuota pitkää aikaa ja että se ei vain ollut minun elämäni, minä itse, vaan että minun tuli nyt hellittämättä pitää sitä kiinni itsessäni ja että se taas tavallaan piteli minua pökerryttävän korkealla huipullaan, missä kyhjötin pystymättä hievahtamaankaan ilman että se liikahti mukana. Hetki jolloin kuulin Combrayn puutarhaan soittokellon kilahduksen, tuo niin kaukainen ja silti sisäinen hetki, oli kiintopiste äärettömässä ulottuvuudessa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Minua pyörrytti, kun näin kaikki nuo vuodet allani – ja silti sisimmässäni – ja aivan kuin olisin ollut kilometrien korkuinen.”

Olemme samalla kertaa muistojemme sisällä ja niiden ulkopuolella! Meidät on tehty muistoista, kaikesta siitä mikä meille tapahtuu, minkä havaitsemme ja luemme rivien välistä ja minkä , lopulta ymmärrämme, jos pystymme. Proust ainakin yrittää ponnistelle taiteen keinoin sanoittaakseen, silloittaakseen muistojen ja elämisen välisen häilyvän rajan.

Mielenkiintoinen on myös ajatus, että menneisyydessämme ja muistoisamme oli jokin konkreettinen tunne, tapahtuma, vaikutelma, joka majakan tavoin näyttäisi valoa kun elämässä liikumme pimeässä ja myrskyävällä merelle. Proustin kertojalle se oli soittokellon ääni, joka kertoi, että vieras (usein herra Swann) tulee käymään ja muuttaa arkisen todellisuuden uudeksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

Näköjään en ole vielä läheskään lukenut Proustiani loppuun.

(Edellinen Jälleenlöydetyn ajan ”tilitys” löytyy täältä)

P.S. Kesällä ajattelin tarttua toistamiseen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (suomennoksen) neljänteen osaan (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta), jossa kertoja vierailee Balbecin kylpyläkaupungissa.

Mielikuvituksen voitto

Otsikon sanat tulivat ensimmäisenä mieleen kun luin Graigh Thompsonin sarjakuvaromaanin Habibi (suom. Ida Takala, Like). Se yhdistelee omintakeisella tavalla Koraania, Raamattua, ekologiaa, monikulttuurisuutta sekä Tuhannen ja yhden yön tarinoita.

Jos joku on ollut epätietoinen sen suhteen, onko sarjakuvaromaani vakavasti otettava lajityyppi lainkaan, Habibin jälkeen ei ole epäselvää.

On se.

Tarina on mielikuvituksellinen sekoitus filosofiaa ja erotiikkaa, uskontoa ja tarinankerrontaa. Lopputulos on mielikuvituksen voitto lukijan hyväksi.

Yli 650-sivuinen tarina kertoo pähkinänkuoressa tytöstä ja pojasta, jotka ovat kuin pikkuveli ja isosisko. Elämä vieroittaa heidät toisistaan. Tytöstä tulee vaimo sultaanin haaremiin ja pojasta eunukki. He pakenevat rakastavaisina. Kaiken yllä leijailee islamilainen filosofia yksityiskohtineen ja modernin maailman raadollisuus Piiroskuvien yksityiskohdat ja tekstin runollisuus synnyttävät ainutlaatuisen kokonaisuuden.

Habibi jos joku on (katselu- ja) lukuelämys.

Hiipuuko paljo lukeminen?

Luenko paljon? Kysymys on tullut eteeni usein. Kyllä, luen paljon. Yleensä jatkokysymys on: Mitä luet? Vastaukseksi odotetaan jotain hyvää romaania. Mutta riittääkö paljoksi lukemiseksi se, että lukee tietokirjoja, lehtiä tai blogeja? Yleensä ei, pitää olla kaunokirjallisuutta.

Lukeminen on tietoista toimintaa. Se että lukee, mitä liikennekyltissä sanotaan, ei ole lukemista. Arjen asioiden selvittäminen kirjallisista tiedonannoista ei ole varsinaista lukemista. Vai miten tämä pitäisi määritellä.

Netissä roikkuvat lukevat paljon, oikeastaan koko ajan. Samoin tekstareita lähettelevät. Mutta he eivät ”lue paljon”.

Henkilökohtainen vastaus kysymykseen, luenko paljon, on juuri nyt, että en niin paljon kuin haluaisin. Viime aikoina olen lukenut hieman vähemmän romaaneita ja tietokirjoja kuin ehkä aikaisemmin. Onko syynä netti? Osin sekin, sillä työni on sidottu siihen ja päivät täyttyvät teksteistä.

Miksi romaaniin tarttuminen ei tunnu levolta ja virkistykseltä? Toki se siltäkin tuntuu, mutta ei ehkä samalla tavalla kuin vuosia sitten. Lukemattoman ajan henkikö alkaa vaikuttaa minussa?

Lukemisella voi ja saa olla myös vaiheensa. Juuri nyt en ahmi kirjoja, mutta kukaties jo puolen vuoden kuluttua.

Rehellisyyden nimissä on sanottava: parhaillaan minulla on kaksi kirjaa kesken - ainakin toisen saan tänään luettua loppuun, sillä se on sarjakuvaromaani.