Finlandia-palkinto ei yllättänyt

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Olli Jalonen romaanistaan Taivaanpallo (Otava). Tavallaan valinta ei yllätä, onhan Jalonen saanut sen jo 1991 romaanista Isäksi ja tyttäreksi. Hyvä kirjoittaja osaa kirjoittaa hyviä kirjoja jatkossakin, joten palkinnon sattuminen samalle henkilölle ei ole ihme - ihme sen sijan on, ettei  useammin. Vain Bo Carpelan on tehnyt tempun aiemmin 1993 ja 2005.

Olen lukenut vuosien saatossa Jalosta. En paljon, sillä osa hänen romaaneistaan tuntui raskailta, kerronnallisesti temppuilevilta ja jotenkin hylkiviltä. Viimeksi luin 14 solmua Greenwichiin, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Se jäi mielen ja oli hyvä, vaikka vakava, täysi ja raskas. Niin sen muistan. Taidetta siis.

Tämän uuden voittajan luen varmasti.

Yksi Finlandia-ehdokas luettu

Finlandia-palkintoa tavoittelee kuusi romaania. Yhden niistä olen lukenut ennakkoon, Pauliina Rauhalan Synnintantajat (Gummerus). Kirjan ilmestyttyä viime keväänä tein Kotimaahan sekä Rauhalan haastattelun että arvion kirjasta.

Kirjoitin Synninkantajista mm. seuraavaa:  "Romaanin kaunis kieli ja paikoin jopa sadunomainen maailma ovat tuttua Rauhalaa. Myös henkilöiden kipu ja hauraus on kuvattu samalla myötäelävällä otteella kuin esikoisessa. Lukijalle tulee turvallinen olo, varsinkin, kun hän löytää lukemisen edetessä kytköksen Taivaslauluun. Synninkantajat ei kuitenkaan edellytä Taivaslaulun tuntemista, vaan se on itsenäinen teos. Kerronnaltaan se on esikoista rosoisempi ja tietoisempi, jopa etäännyttävämpi."

Erityisesti jäin pohtimaan romaanin kerrontaratkaisua eli kuvitteellisen kirjoittajan yksittäisiä tuntoja kirjoittamisprosessin aikana. Tavallaan tämä rikkoo 70-luvulle ja lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan tarinan keronnallisen auvoisuuden, muitta samalla se nostaa tarinan tämän päivän tasolle rosoineen.

Kotimaahan kirjoittami Synninkantajien arvio on luettavissa täältä

Kotimaahan kirjoittamani Rauhalan haastattelu luettavissa täältä 

Muut Finlandia-palkinnon tavottelijat ovat Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava), Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi), Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY), Pekka J. Mäkelä: Hunan (Like) ja Lars Sund: Missä musiikki alkoi / Där musiken börjar (Teos/Förlaget)

Rauhala kuvattu Gummeruksen tiloissa Helsingissä maaliskuussa 2018.

Kirjamessujen kulisseissa kuohahti

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään. Pitää viikonloppuna käydä, pariinkiin kertaan kenties.

Messujen alla kuohati. Kirkolliset piirit kokivat tulleensa ylikävellyiksi ja syrjäänsysätyiksi. Ohjelmajohtaja Ronja Salmi  kiisti, että kyse olisi tietoisesta tai ideologisesta karsastamisesta.

Kirjoitin asiasta jutun Kotimaa-lehteen. Haastattelin messujen ohjelmajohtajaa  sekä kirkollisten tahojen edustajia. Tässä linkki uutisjutun verkkoversioon:

Piispat siivottiin pois Helsingin Kirjamessuilta - miksi?

Kohu ja kuohahdus kertovat, että Kirjamessuja pidetään tärkeänä kulttuuritapahtumana.

Erilainen surukirja

Hannu Mäkelän uusin teos Valo (Kirjapaja) kertoo hänen ja venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan tapaamisesta, tutustumisesta, rakastumisesta ja kuusi vuotta kestäneestä avioliitosta. Aksojonova kuoli yllättäen 2017.

Kirjan kirjoittaminen on alkanut muutama kuukausi vaimon, kutsumanimeltään Svetan, kuolemasta. Mäkelällä on ollut muistamisen tukena valtava määrä sähköpostiviestejä. Kaikkiaan niitä löytyi vanhalta tietokoneelta vuodesta 2008 lähtien yli 37 000.

Pariskunnan viestinvaihto oli vilkasta, sillä he asuivat kahdessa maassa. Mäkelä kuvaa puolisoiden välistä syvenevää rakkautta. Venäläinen tapa ilmasta tunteita on kirjallinen, jotenkin vanhanaikainen, mutta kokonaisvaltainen. Kirjassa on runsaasti suoria lainauksia Svetan viesteistä.

Mäkelä kirjoittaa suoraan ja vailla turhia selityksiä. Hän on sureva mies, joka neljännessä avioliitossaan tuntuu löytäneen rakkauden sen syvemmässä merkityksessä. Puolisoiden ikäero oli 19 vuotta.

Sveta oli harras ortodoksi ja uskonnon kuvaus saa paljon tilaa. Mäkelä itse katselee vaimonsa uskonilmaisuja etäältä, mutta silti ymmärtäen ja lämmöllä. Hän kirjoittaa pikkuhiljaa tajuavansa, kuinka syvää Svetan suhde uskontoon oli.

Svetan äiti ja veli saavat kriittisen tarkastelun, varsinkin pappismunkkiveli. Venäläinen perhe- ja rooliajattelu törmäävät Svetan toiveisiin päästä joskus elämään Suomeen.

Valo on ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Mäkelä kirjoittaa: ”Kun Sveta tuli elämääni, sain kokea rakkauden. Jotain taisin siitä oppia. Kun haluaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.”

Lisäksi Valo on surukirja, erilainen sellainen. Lukijaa ehkä hieman kauhistuttaa, kuinka vähän aikaa Svetan kuolemasta on kulunut ja mies jo purkaa tuntojaan. Mäkelä on kuitenkin ammattikirjailija ja osaa annostella vereslihan ja yleistajuisuuden määrää.

Julkaistu Kotimaassa 30.8.2018

Suljettu dialogi mystiikasta

Luettuani Raine Haikaraisen kirjoittaman Teinos-elämäkerran Mystinen maestro (Kirjapaja 2018), innostuin Riitta ja Seppo A. Teinosen 82-sivuisesta kirjasta Keskustelua mystiikasta (WSOY 1990). Haikarainen piti sitä yhtenä Teinosen laajan tuotannon keskeisenä julkaisuna ja samalla Teinosen siihenastisen ajattelun tilinpäätöksenä.

Olin kirjan aikoinani lukenut ja muistan olleeni pettynyt. Se tuntui keinotekoiselta ja täyteen ahdetulta. Huonolta lukukokemukselta siis.

Kirja oli kuitenkin edelleen hyllyssäni ja ilahtuneena tartuin siiheen. Elämäkerran valossa ymmräsin kirjaa nyt paremmin, vaikka ensimmäisen lukukerran negatiiviset kokemukset vaikuttivat edelleen (mielenkiintoista, ei ole helppo muuttaa vahvoja käsityksiään kirjasta).

Keskusteluja mystiikasta on kirjoitetu dialogimuotoon. Ei ole vaikea arvata, että Seppo on maestro, joka vastaa, ja Riitta on noviisi, joka lähinnä kyselee. Vastauksissa on paljon tukeutumista mystiikan klassikoihin ja heihin liittyviä opettavaisia tarinoita. Ydinsisältö ei ole Teinosen omaa ajattelua vaan hengellisten mestarien opetusta. Keskusteluja mystiikasta vaatii paneutumista ja taustatietoja. Muuten se pitää suljetun muotonsa, vaikka dialogilla tavoitellaan avoimuutta.

Kirjan lopussa (Seppo A. Teinonen) summaa, että ihmisten tiet Jumalan luo ovat erilaiset, mutta yhdessä kohtaa kaikki tie on yhteinen, mesussa. "Messu on pyhän Kirkon elämää, ja pelastus tapahtuu Kirkossa. Kristiusko on kirkko, ja Kirkko on kristiusko."

Kirja päättyy lainaukseen (mystisen kokemuksen selittämättömyydestä) Rstin Johannekselta ja Teinosen toteamukseen: "Siinä on myös kaikki olennainen, mitä itse olen oppinut teologina vuosikymmenten aikana. Tämän jälkeen voidaan kaikki edelliset kirjani heittää menmään."

En näkisi pienen mystiikadialogin merkitystä sentään noin suurena. Syvää (teologista) viisautta sieltä silti voi ammentaa.

Draamajännäri pitää tunnelmansa

Kylla kesässä vähintäin yksi dekkari pitää lukea. Ajattelin, että se voisi tällä kertaa olla ruotsalaisen tekijämiehen Håkan Nesserin tuorein suomennos (alkuteos kuitenkin vuodelta 2013) Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Tammi 2018, suom. Aleksi Milonoff).

Tarina osoittautui epätavalliseksi rikosjutuksi. Murha toki tapahtuu, mutta varsinaisesti syyllistä ei etsitä, tai toki jossain vaiheessa etsitään, mutta siitä ei lukijalle kerrota. Syyllinen on kirjan päähenkilö. Kirjassa kuvatan pääasiassa hänen ja hänen koiransa pakomatkaa syrjäkylään Englannissa.

Niin näen Nesserin tarinan elokuvana tai tv-sarjana! Tunnelma on vahva, kunhan pääosanesittäjä on riittävän sopiva hieman arvoitukselliseen rooliin, joka kantaa koko tarinaa. Sen verraan spoilaan, että murhalla on jokin yhteys #meetoo-ilmapiiriin, vaikka romaani on kirjottu kauan  ennen kyseisen liikkeen syntyä.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa on lajityypiltään draamallisen kaunokirjan ja jännärin sekoitus, draamajännri kenties. Kirja pitää tunnelmansa ja palkitsee lukijansa.

Kirja alkaa kappaleella: "Toissapäivänä päätin, että elän kauemmin kuin koirani. Olen sen sille velkaa. Kaksi päivää myöhemmin, siis tänää, päätin juoda lasillisen punaviinia Wheddon Crossisa."

Mietelauseet maistuvat välipalaksi

Heh. Kesän pulskempien lukupakettien lomassa tein itselleni välipalan. Sellaiseksi valikoitui kokoelma mestarisalapoliisi Hercule Poirotin tokaisuja ja elämänohjeita, eräänlaisia aforismeja jopa.  Yhden lajin viisauksia kumminkin. Kirja on nimeltään Pienet harmaat aivosolut (WSOY 2016, suom. Terhi Vartia).

Oikeasti luin Agatha Christien kirjoittaman fiktiivisen henkilön elämänasenteesta eri romaaneissa nousevia tokaisuja, huomioita ja linjauksia. Ironiaa ja huumoria on mukana, vaikka Poirot ehkä itse  toimi vakavasti ajatustensa ohjeistamana. Hän toimi koska kirjailija laittoi hänet toimimaan.

Ylipäätään tallaiset fiktiivisten henkilöiden "viisauskokelmat" ovat arveluttavia. Toisaalta hauskoja metajuttuja toki. Kustantajan mukaan Pienet harmaat aivosolut kuuluu katgoriaan suomennettu kaunokirjallisuus ja huumori.

Ainakin tämä jäi mieleen: "On kolme sellaista mitä ei voi kiirehtiä - le bon Dieu, luonto ja vanhat ihmiset."