Onko Proust slow?

Enää ei riitä, että vain luen Proustia ja pitäydyn tekstissä. Minua kiinnostaa yhä enemmän miksi minä ja miljoonat muut lukevat tuota paksua romaania (romaanisarjaa, Kadonnutta aikaa etsimässä), joka on samaan aikaan kielellisesti hankala ja loistokas, mielellisesti junnaavaa ja tyrmistyttävän idearikas. Mikä tässä ajassa tekee kirjasta ajankohtaisen?

Kiinnostus Proustiin on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 1990-luvun lopulla lähestyvä vuosituhannen vaihde toi oman virityksen, kuvaahan Proust 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ja maailmaan muuttumista niin sosiaalisesti kuin teknisestikin (mm. puhelimen tulo, autot). Sattumaa ei ole, että viime vuonna Q-teatterissa oli Proustin romaanisarjan pohjalta tehty näytelmä, Jälleen löydetty aika.

Dinitia Smithin artikkeli vuodelta 2000 New York Timesissa (Why Proust? Why Now?) korostaa Proustia vähemmistöjen kuvaajana. Kyse on juutalaisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja yläluokan taitelijoista. Hän kuvaa sosiaalisia suhteita, itseriittoisia seurapiirejä ja niiden tyhjyyttä.

Erityisesti seksuaalisuuden kuvaajana Proust on nykyajalle tärkeä. Hän ei paljasta suoraan, vaan asiat tapahtuvat pinnan alla. Proustia on luonnehdittu puoliksi sadistiksi, puoliksi masokistiksi. Luonnehdita sopii kirjassa esiintyvään rakkauskäsitykseen, joka rakentuu pakkomielteestä, kärsimyksestä, omistamisenhalusta ja nöyryyttämisestä. Rakkauden riuduttavuuden ja epäloogisuuden psykologian kuvaajana Proust on pirullisen tarkka.

On monta syytä tarttua Proustiin, eikä vähäisin ole slow-liike. Hidastaminen, hitaan tekemisen ihanne on pakollinen hyve Proustia lukiessa. Tekstiä ei voi ahmia, sitä ei voi harppoa tai silmäillä kursorisesti eteenpäin. Ei, tekstiin on suostuttava. Sillä on oma logiikkansa ja aikansa. Vantaan Laurissa vuonna 2007 olleessa Kristina Svenssonin kirjoituksessa Hidas aika todetaan: ”Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota.” (Artikkelissa muuten annetaan Madeleine-leivoksen ohje!)

Ajatukseen on helppo yhtyä. Proust paiskaa lukijan matkalle sekä luomaansa fiktiiviseen verkostoon, myös tässä ja nyt tapahtuvalle elämänarvojen uudelleentulkinnalle.

Proust on slow.

Sain luettua Kadonnen ajan etsinnän viidennen osan (Guermantesin tie 1, Otava 2007, suom. Inkeri Tuomikoski 1985), jossa kertoja kiehuu ylivirittyneessä rakkaudessaan Guermantesin herttuattareen, joka tuskin on tuntevinaan yli-innokasta seurapiirityrkkyä.

Kirjassa Robert Saint-Loup, kertojan ystävä, on silmittömän rakastunut näyttelijättäreen, josta sivulliset antaisivat helposti arvion lutka ja ylläpidettävä ”puolimaailman nainen”. Saint-Luop ei tätä puolta näen, sillä rakkaus, varsinkin nuoren ranskalaisen aatelismiehen rakkaus, on sokea. Saint-Loupin ja Rachelin tarina on muunnelma sarjan toisessa osassa kuvatusta Herra Swannin ja Odetten suhteesta.

Kirjassa on (monen muun hienon kohtauksen lisäksi) osuva kohtaus, jossa matkalta palaava kertoja yllättää isoäitinsä lukemassa: hän näkee rakastamansa vanhan naisen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen silmin: ”…näin ensimmäistä kertaa ja vain hetken ajan, sillä kohta hän jo katosi, sohvalla lampun alla istumassa punakan, lihavan, arkipäiväisen ja sairaan naisen, jonka hajamielinen, hiukan hassahtava katse kierteli avoimen kirjan sivuilla, vanhan ja masentuneen naisen jota en tuntenut.”

Kirjan lopussa isoäiti sairastuu vakavasti.

Olen jo aloittanut kuudennen osan (Guermantesin tie 2) lukemisen.

Muisti bilettää ajallaan

Jos ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksemme kannalta ratkaisevia, niin miksi emme muista noista vuosista mitään? Harva muistaa mitään elämästään ennen neljättä elinvuotta. Monet alkavat muistaa vasta kuuden-seitsemän ikävuoden jälkeen olleita tapahtumia ja tunnelmia.

Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.

Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.

Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.

Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.

Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?

Ihanat tytöt rannalla

Onko surullisempaa näkyä ja tunnelmaa kuin lomakeskuksen tyhjä hotelli, jonka asiakkaat ovat lähteneet kaupunkeihin. Hotelli jää autiona odottamaan seuraavaa kesää ja elämän ääniä.

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin neljäs osa (Paikannimet: paikkakunta) sijoittuu kolmen kuukauden jaksoon Balbecin lomakaupunkiin. Kertoja viettää siellä kesää yhdessä isoäitinsä ja perheen palvelijattaren kanssa.

Yli puolet kirjasta (kaikkiaan 380 sivua) on lomailijoiden välisten sosiaalisten suhteiden ja nokitteluiden ja kuvausta. Sitten kertoja tapaa tyttöjoukon, ihanat naisenalut rannalla. Heidän kuvansa piirtyy vasten aurinkoa ja merta, he ovat kokonaisuus ja kestää aikansa ennen kuin kertoja, ylivirittynyt herrasnuorukainen, erottaa persoonalliset piirteet kokonaisuudesta.

Tyttöjoukossa on mukana eloisannokkava Albertine, koulutyttö vielä, mutta kertoja tajuaa, että siinä on hänen elämänsä rakkaustarina. Ei siis rakkaus, vaan tarina, jota kertoja kehittelee ja virittelee, hämää ja luovii, pelaa rakkauden peliä miehisen ylivirittynein keinoin, koska vastapuoli pelaa kertojan käsityksen mukaan pelaa sitä feminiinisin keinoin.

Balbecin lomakeskuksen elämä väreilee ja huojahtelee auringossa ja merituulessa, kertoja luovii lomailijoiden mukana ja potee omaa minäänsä ja tekee pisteliäitä havaintoja ihmistyypeistä ja niiden pyrkimyksistä.

Kuten edellä sanotusta käy ilmi, Proustin romaanin juoni on melko heppoinen, ja sen tapahtumat turhanpäiväisiä. Romaani tapahtuukin enemmän tekstin tasolla, lukijan kyvyssä ottaa vastaan psykologinen tarkkanäköisyys (ja nyrjähtäneisyys, jolla on merkityksensä ajan kuvastajana).

En vielä tiedä minkälaiseksi kertoja seuraavan kuuden osan myötä kehittyy, mutta minusta hänessä alkaa orastaa varsinainen paskainen, lipevyyksillä öljytty seurapiirinilkki, oppinut mulkosilmä ja yliherkkä sielun pohjamutien tonkija. Mitä ällöttävämmäksi sosiaalisten suhteiden virittelijäksi kertoja paljastuu, sitä rakastettavampi hänestä tulee ja sitä todempia ja raadollisempia hänen tekemänsä havainnot ovat.

Viides osa (Guermantesin tie 1) odottaa jo vuoroaan.

Taivaallista lihahyytelöä

Taivasta on tapana verrata milloin mihinkin, harvemmin kuitenkaan lihahyytelöön. Marcel Proust tällaisen vertauksen kuitenkin tekee, ei taivaaseen paikana – vaikka siihen suuntaankin kuvaa voisi kehitellä - vaan taivaan väriin.
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:

”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”

Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.

Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.

Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.

Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.

Project Proustini siis jatkuu!

Kirja vai ruusu?

Mies, lahjoitatko naiselle punaisen ruusun? Nainen, lahjoitatko miehelle kirjan? Pitäisi, sillä tänään on kirjan ja ruusun päivä.

Vai pitäisikö?

Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...

Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.

”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.

Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.

Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.

Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.