Aforistinen sarja 1

Jos totuutta etsii uskonnosta, pitää varautua siihen, että myös löytää etsimänsä.

Totuudet ovat asioita, joiden varassa elää. Ne voivat olla myös vääriä tai valheellisia ja silti toimia pitkään ja olla tyydyttävän elämän rakennuspuita.

Ällös rakenna elämääsi totuuksien varaan!

Sekin on hyväksyttävä, että totuus on luonteeltaan rajaava, ei kaikki mukaan sulkeva, tai edes kutsuva. Sellaisten totuuksien aika meni jo.

Vaikka ne lisääntyvät.

II

Jos totuutta harvavoi mediasta, tulee pitkä iltapuhde. Saattaa mennä aamuun asti. Uuden päivän sarastus on uuden mediaähkyn alku, vaikka nettisisällöt eivät tunne aikavyöhykkeitä, linnunradoista puhumattakaan.

Bittien avaruus on totuuden leikkikenttä, hiekkalaatikko, jossa lapsi tekee linnan, joka on aina uuden sadun alku. Sen pituinen sekin.

Media on totuuden renki. Uskokoon ken haluaa. Totta se on silti sanojan suusta, sydämestä - ja kukkarosta kuultuna.

III

Vain kolmesta kannattaa kirjoittaa: rakkaudesta, kuolemasta ja totuudesta. Mutta tärkein niistä on uutinen, joka yhdistää kaiken.

Anteeksi, mutta puhutteko intohmorikoksen poliisiraportista? - En puhu. - Mistä sitten? -

Aforismeista, joita tavataan joskus otsikoissa. Tahattomasti tosin.

Vale, emävale, otsikko.

Totuuden vastakohta on otsikkoformaatti. Lupaa mutta ei lunasta.On pakotettu tilaan, josta loppuu happi. 

Pökerryttävää tiedonvälitystä.

Otsikon vastakohta on kronologinen selitys. Siis että lentokone ei pudonnut, vaan noustuaan ja noin tunnin lennettyään, aamiaistarjoulun vielä kestäessä - tarjolla oli sämpylöitä ja kahvia/teetä - moottorin tuli vika ja kone joutui tekemään pakkolaskun ja silminnäkijöiden kuulohavainnon mukaan mitä ilmeisimmin tuhoutui sitä yrittäessään.

 

Ilmiö tämäkin

Kirjamessuilla Helsingissä osui silmiini pieni trendi tai ilmiö. Näin useita kirjoja, joissa oli värisyrjä. Useimmiten musta. Sillä varmaan haluttiin alleviivata kirjan "synkkää" sisältöä tai muuten vain hehkuttaa kirjaa tapauksena. Värisyrjä on myös oiva erottautumiskeino kirjakauppojen  pinkkamarkkinoilla. Tässä pari esimerkkiä:

Voi Finlandia!

Taas on se aika vuodesta, kun kannattaa ryhdistäytyä. Ainakin mikäli pitää itseään kaunokirjallisuuden ystävänä & edes alkeellisena tuntijana.

Häpeä tunnustaa, mutta Finlandia-palkintoehdokkaat eivät herätä juurikaan kuhinaa. Olen lukenut niistä vain yhden, Miki Liukkosen tuhdin O:n. Kiinnostava kirja, kokeellinen, keikaileva ja kirjallisuuteen itseensä  viittaava. Kirjan väite maailmasta on, että aika voi nyrjähtää. Ja pakkomielteiset ihmiset (siis me kaikki) sen mukana.

Nyrjähtää voi myös tavallisen lukijaparan mieli. Kovin helppoa kattausta raati ei ole tehnyt. Liukkosen lukeneena voin sanoa, että siitä ei kannata aloittaa.

Eniten ehdokkaista minua kiinnostaa ehkä Cristina Sandhun Valas nimeltä Goliat. En käy arvailemaan mikä kiinnostaa Elisabeth Rehniä niin paljon, että hän nostaa sen voittajaksi.

Runo lapsenlapselle

Lapsi tuo koodikieltä mukanaan,
antaa avaimen, silmiensä katseen.
Isä, äiti, väki ympärillä kysyy:

Kuka on tuo joka hymyllään
pysäyttää kuun taivaalla
ja sulattaa ikiroudan,
                 ihmisten sydämet.

Kuka on tuo jonka itku
julistaa oikeudenmukaisuutta
ja saa mobilen tanssimaan
                 kehtonsa kirkkaudessa.

Violeta, repussaan kuparikoruja,
              mustikoita, mansikoita,
              Andien lunta, korpimetsän naavaa.

Violeta, enkelinsulkia kädessään!

(Muunnelma ääneen luetusta runosta Töölön kirkon seurakuntasalissa 4.11.2017)

Kuolema on taitolaji

Myöhäiskeskiajalla syntyi erityinen kirjallisuuden laji, ars moriendi, joka opetti miten kristityn tuli kuolla ja miten häntä voi auttaa viimeiselle matkalla. Ars moriendi oli tuttua myös Martti Lutherille ja hän kosketteli aihetta omissa kirjoituksissaan.

Halsuan eläkkeellä oleva kirkkoherra Jouko M. V. Heikkinen käsittelee kirjassaan Kesytetty kuolema (Väyläkirjat) Lutherin kuolemateologiaa ja hänen näkemystä kristityn hyvästä kuolemasta. Kirja on kiehtova ja uusia näköaloja avaava.

Luther antoi arvoa ars moriendille, mutta korosti, että kuoleman edessä ei tarvita hyveitä eikä ihmisen omaa pyrkimystä. Heikkinen summaa, että Lutherille ja reformaatiolle oli keskeistä pelastusvarmuuden korostaminen yksin Kristus- ja yksin usko -periaatteiden mukaan. Kristitty voi kohdata kuoleman iloisin mielin, sillä hän tietää Kristuksen kärsineen hänen puolestaan.

Tavallaan on hieman harmi, että Kesytetty kuolema on kirjoitettu tutkimuksen muotoon yksityiskohtineen, alaviitteineen ja jokaisen luvun johdantoa ja loppupäätelmiä. Aiheesta olisi toivonut kirjaa myös suurelle yleisölle. Sellainen ei tarvitse 500 sivua, vaan puolet riittäisi hyvinkin. Nyt arvokas näkökulma uhkaa jäädä vaikeasti lähestyttävän muodon katveeseen.

Kesytetty kuolema on esipuheen mukaan keskimmäinen osa Heikkisen kaavailemasta trilogiasta. Ensimmäinen osa Kuolema – tie elämään ilmestyi viime vuonna. Kesytetty kuolema oli ehdolla Vuoden kristillinen kirja 2017 -kilpailussa.

Enkeleitä kirjamessuilla

Olen lukenut suurella mielenkiinnolla Terhi Utriaisen kirjaa Enkeleitä työpöydällä. Se ei ole tavallinen enkelikirja muiden joukossa, vaan tutkimuspäiväkirja, etnografisen metodin esittely. Utriainen tutkii naisten enkeliuskonnollisuutta eli sukeltaa uushenkisyyden (new agen ja siihen rinnastettavan esoteerisyyden) monenkirjavaan enkelivaahtoon. Samalla hän pohtii uskonnon muuttumista ja merkitystä nykyajassa.

Haastattelen Utriaista tänään illansuussa kirjamessuilla Tiedekulmassa. Tein hänestä myös ennakkohaastattelun Kotimaa-lehteen. Se on luettavissa verkosta:

Enkeli-innostusta tutkinut professori: "Enkelit koetaan ystäviksi, joille voi kertoa kaiken"

Outo tunne lukea kuinka Utrianen keskustelee tekstissään kirjoittamieni enkeliaiheisten kirjojen kanssa. Kirjat (neljä kappaletta) on tehty 1995-2003. Huomaan entistä selvemmin, että valitsemani näkökulma on  vahvan kirkollinen olematta kirjamellinen. Ajattelin silloin, ja ajattelen vieläkin, että sanoitin enkelikäsitystä ensisijasesti kirkolliselle yleisölle, jolle  - ainakin osalle - vertauskuvallisuutta korostava lähtökohtani saattoi olla liikaa. Ja vastaavasti henkisemmän enkelinäkemyksen ihmisille olin liian kirkollinen, sillä pyrin tekemään rajaa kristillisen ja uuskenkisen enkelikäsityksen välillä.

Niillo Rauhala lukee runon

Tapasin runoilija Niilo Rauhalan hänen nykyisessä kotikaupungissaan Oulussa. Lensin sinne ja Rauhala oli minua kentällä vastassa. Keskustelimme hänen kotonaan kolme tuntia runoudesta. Tein Kotimaa-lehteen haastattelun. Se löytyy tästä:

Runo avaa toivon oven

Haastattelun jälkeen pyysin Rauhalaa lukeman videolle myös runon, joka mielestäni on ajankohtainen edelleen. Se sanoittaa uskoakseni monen tuntoja tänä epävarmuuksien ja -selvyyksien aikana. Runo on peräisin Rauhalan esikoiskokoelmasta Tähän päättyy kesä (1967). Se on kirjoittetu siis 50 vuotta sitten.