Ihme populaa

Finladia-projektini (kaikki kuusi luettava!) toiseksi viimeinen etappi: Pirjo Hassisen Popula (Otava). Luettu! Ryhdyin kirjaa hieman ennakkoluuloisesti, mutta turha vaiva, Hassinen kirjoittaa hyvin ja mainiota lauseitta.

Mutta jotenkin henkilöiden esittely kesti pitkään. Tarkoitus oli varmasti pedata taustat kuntoon ennen kuin kirjan kuningasajatus otetaan peliin. Perussuom… äh, eikun Popula. Populistinen puolue, joka vetää magneetin tavoin yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneita.

Popula alkaa toden teolla toimia vasta kun poliittinen aate astuu kuvaan noin sivulla 129. Kun Perttu tapaa äijäringin, joka kauppakeskuksen kyljessä sijaitsevassa pubissa parantaa maailmaa. Puolueen kyky antaa näköaloja ja tarkoitusta tulee ymmärrettäväksi. Puoluejohtaja Jukka Kalmari ei ole Timo Soini, mutta samanlaisia vaikeuksia hänelläkin on kun/jos suostuu väleihin natsihenkisen porukan kanssa.

Popula on hyvä, mutta ei ihan niin hyvä kuin voisi olla.

Kirjan perusväite: Ken populismin tulella leikkii, sen perussuomalaiskarvat palavat!

Matkalukemista – mutta mitä?

Suunnittelin lomamatkaa kauas Suomen rajojen ulkopuolella. Matkatavaroiden joukkoon aioin laittaa kirjan tai useamman. Mutta tällä kertaa minulla ei ollut yhtään ehdokasta, jonka pitäisi ehdottomasti päästä aurinkoon. Työkirjallisuutta ei myöskään päästetä tullista läpi.

Alan ymmärtää e-kirjaväkeä. Nyt täyteen tuupattu lukulaite olisi poikaa!

Yksi tyyli on myös lähteä matkalle ilman kirjaa, mutta ostaa sellainen lentoasemalta tai kohteesta. Yleensä pokkari ja lievästi kevyt sisällöltään. Tai mitä nyt sattuu myymälässä olemaan.

Päädyin sattumalta hyllyssäni olevaan pokkariin ja thrilleriin, Mikkel Birkegaardin Libri di Lucan arvoitukseen (suom. Katriina Huttunen, 3. Painos 2009 WSOY). Kirjan takakannessa sanotaan ”Ruusun nimi kohtaa Da Vinci -koodin”. No, huh, huh.

Tahattomasti siitä tulikin hyvä  ja viihdyttävä valinta, sillä juoni perustuu lukemiseen ja kirjojen merkitykseen. Lopussa tapahtumat keskittyvät Egyptiin, jossa myös lomani vietin.

Birkegaard kehittelee ajatusta, että olisi olemassa ihmisiä, joiden kyky lukea olisi jollain tavalla manipulatiivinen eli lukiessaan ääneen he pystyisivät vaikuttamaan kuulijaan jopa niin, että tämä muuttaa mielipiteensä. Perushavainto lienee oikea todellisuuden kanssa, hyvä lukija ja tarinakertoja vaikuttavat aina kuulijaan - mutta sitten kirjassa mennään syvemmälle psykofantasiaan.

Libri di Luca on antikvariaatti, jonka päähenkilö yllätyksekseen perii etäiseksi jääneeltä isältään. Kauppa kokoaa ympärilleen erityisiä lukijoita, Lettoreja. He puolestaan jakautuvat kykyjensä perusteella lähettäjiin ja vastaanottajiin. Lähettäjä lukee ja synnyttää vaikutuksen sen avulla. Vastaanottaja pystyy vahvistamaan tekstiä, jota ihminen lukee. Eikä vain vahvistamaan vaan myös synnyttämään voimakkaan eläytymisen, joka johtaa pahimmillaan sydänkohtaukseen.

Ja kuten arvata saattaa löytyy ryhmä, varjojärjestö,  joka haluaa käyttää lukemiskykyjään vääriin tarkoituksiin. Muutoin Lettoret ovat leppoisaa väkeä ja kirjallisuuden ystäviä.

Libri di Lucan arvoitus lienee myös ainoa toimintakirja maailmassa, jossa päähenkilö (lähettäjä) rakastuu vaikeasti lukihäiriöiseen naiseen (vastaanottaja)!

Jäähyväiset kirjaimille

Tyly tiedote napsahti sähköpostiin: ”Kirjain-kirjallisuuslehti lopettaa ilmestymisensä. Lehteä ehti ilmestyä vuodesta 2006 lähtien yhteensä 26 numeroa.”

Surullista. Kirjallisuuden ystävänä olen myös kirjallisuuslehtien ystävä. Niitä pitäisi olla enemmän, ei vähemmän. Mutta ajat ovat kovat, kirja-alalla kuohuu ja uusia asemia haetaan ja uusia liiketoimintamalleja etsitään. E-kirja kolkuttelee ovella ja aiheuttaa hermostuneisuutta kustannustaloissa – olkoonkin, ettei e-kirja vielä ole lyönyt itseään läpi täydellä voimalla. Mutta ehkä sekin päivä nähdään.

Kirjain poistuu näyttämöltä, mutta Parnasso jää. Toki suomeksi ilmestyy myös muita kirjallisuuslehtiä, mutta ne ovat levikiltään ja tunnettuudeltaan suurelta yleisöltä hieman piilossa, kuten Nuori Voima tai Niin & Näin.

Vai onko niin, että kirjallisuuslehti on aina suuren yleisön tavoittamattomissa? Onko kirjallisuulehden uskottavuuden mitta siinä, että se on marginaalissa?

Yhtä kaikki, Suomi on taas yhtä lehteä köyhempi maa.

Edesmenneen lehden viimeinen numero luettavissa täältä

Arvasin oikein: Lundberg!

Kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin, heitin blogini lopussa arvauksen: Halonen valitsee Lundbergin.

Jotenkin vain oli sellainen tunne. Intuitio, selkeä vakaumus.

Presidentti Tarja Halonen valitsi voittajaksi Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Hyvä valinta.

Suomi tarvitsee Jään synnyttämää kirjallista maisemaa, tunnelmaa, kieleen kiedottua todellisuutta, teoksen syvää, ymmärtävää, ihmistä kunnioittavaa, hänen moniulotteisuuttaan, ristiriitaisuuttaan ja rakastettavuuttaan korostavaa kerrontaa. Jää on terveellinen, terapeuttinen ja samalla kertaa sekä nostalginen että visionäärinen.

Edelliset Finlandia-palkintoaiheiset postaukseni täällä ja täällä.

Kolme luettu, neljäs menossa

Väliaikatiedote: kolme Finlandia-ehdokasta luettuna, neljäs menossa.

Juha Seppälän Mr. Smith, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Riikka Ala-Harjan Maihinnousu ovat kaikki melko hyvälukuisia, jopa nopeasti haltuun otettavia. Tämä ei ole moite, vaan havainto, jota oma kokemukseni ja lukijanlaatuni tukee. Ala-Harjan luin miltei kokonaan matkalla bussilla Turkuun ja takaisin (toki tein matkan aikana muutakin – olin osallinen peurakolarissakin).

Sen sijaan neljäs eli Ulla-Lena Lundbergin Jää on toista maata. Sitä ei voi lukea nopeasti, vaan kirja vaatii aikaa, kuin söisi tavallista parempaa suklaata: siitä halua nauttia. Olen varannut Jään yöpöytäkirjaksi, sen äärellä tulee rauhallinen ja myönteinen olo. Ja toivottavasti samanmoinen yöuni.

Seppälän kirjan toinen lukukerta paljasti sen mainioksi. Ensimmäisellä yrittämällä jätin urakan kesken ja rohkenin väittää kirjaa epäkiinnostavaksi. Olin väärässä.

Ollikaisen Nälkävuodessa on vain 140 sivua, mutta se tuntuu itseään suuremmalta. Historiallinen romaani voi siis olla muutakin kuin tiilliskivi tai eeppistä maalailua. Nälkävuosi on hyvin keskittynyt, karsittu, hiottu.

Ala-Harjan kirjan herättämä ennakkokohu (sukulaisten kokemusten luvaton hyödyntäminen) ei näy missään ellei siitä tiedä. Eikä oikein näy senkään jälkeen. Kirja yllätti minut positiivisesti. Päähenkilön kärsimykset lapsen vakavan sairastumisen ja avioeron johdosta rinnastuvat luontevasti Normandian maihinnousun kokeneiden miesten pelkoon ja ahdistukseen.

Päätän raporttini Finlandia-maratoonilta tähän, hieman töksähtäen.

Edellinen Finlandia-tilitykseni täällä