Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.
Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.
Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.
Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.
Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.
Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.
Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)
Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.
tiistai 27. joulukuuta 2011
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Nehän lisääntyvät kuin kanit…!
Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
lauantai 3. joulukuuta 2011
Kellomies sohvapöydällä
Englanninkielinen maailma tuntee kirjatyypin nimeltä coffee table book. Sananmukainen suomennos ”kahvipöytäkirja” ei kerro mitään, sillä meillä kyseinen huonekalu tunnetaan sohvapöytänä. Kahvipöytä tarkoittaa kokonaan toisenlaista pöytää ja tarjoilutilannetta.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Jäkälämiehen paluu
Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.
Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.
Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.
William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.
Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.
Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.
Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.
Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.
Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.
(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)
Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.
Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.
William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.
Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.
Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.
Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.
Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.
Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.
(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)
lauantai 12. marraskuuta 2011
Finlandia-ruuhkaa, huh, huh
Yllätyin pahemman kerran, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut yhden Tieto-ehdokkaan ja yhden Junior-ehdokkaan. Lisäksi olen nyttemmin lukenut yhden Romaani-ehdokkaan.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
torstai 3. marraskuuta 2011
Jatkuvasti happy
Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Kirja kiittää bloggaria
Muotiblogit lienevät luetuimpia blogeja. Mutta blogosfääristä löytyy myös runsain mitoin kirjallisuuteen keskittynyttä toimintaa. Helsingin kirjamessuilla jaettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto annettiin tänä vuonna viidelle blogistille, jotka ovat edistäneet lukuharrastusta.
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)