Jäin kiinni Proustiin

Luin viime vuonna loppukeväästä ja alkukesästä läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Luettuani viimeisen osan loppuun, aloitin ensimmäisen osan uudestaan, Combrayn. Siinä oli niin paljon asioista, jotka toistuivat pitkin kirjaa.

Tänä vuonna maalis-toukokuun aikana luin uudestaan viimeisen osan, Jälleenlöydetty aika. Luin sitä vuoteessa ennen nukahtamista, kymmen-kaksikymmentä sivua kerrallaan. Joskus vähemmänkin, sillä luomi alkoi painaa. Hitaasti nautiskelin mestarin tekstistä ilman pakko ja kiirettä.

Nyt toisella kerralla erityisen vahvana nousi esiin vieraantuminen kaikesta siitä, mistä (suomennoksen) yhdeksän edeltävää osaa olivat kertoneet. Ihmiset, joista kertoja oli kirjoittanut satoja sivuja, olivat muuttuneet tuntemattomiksi ja yhdentekeviksi. Paitsi tietysti kertojan  muistoissa, jossa näillä ihmisillä edelleen oli paikka, vaikka nykyisyydessä he olivat avain outoja vanhuksia tai toisiksi muuttuneita variksenpelättimiä.

Proustin havainto ihmisten kadotetusta merkityksestä on tuttu. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja joiden vaikutus on ollut suuri (nuoruuden ystävät, koulukaverit esimerkiksi), mutta joita kaikkia ei välttämättä tunnistaisi, jos he tulisivat kadulla vastaan. Proustin kertojakaan ei ole tunnistaa.

Sarjan yksi aatteellinen/filosofinen huipentuma tapahtuu kertojan odotellessa pääsyä juhlasalonkiin, jossa oli meneillään konsertti. Hän kelaa mielessään elettyä elämää ja omaa kirjoittamistaan, sitä miksi ei ole toteuttanut kutsumustaan, vaan jäänyt joutenoloon ja nahkeaan tylsyyteen ja sairauteensa. Kertojalla oli mystisiä onnen tiloja (teehen kastetun medeleinekakun maku, lusikan kilahdus, epätasainen katukiveys jalan alla), jotka ikään kuin olivat hänen elämänsä sisäisen matkan valonlähteitä, mutta joiden syvempään merkitykseen hän ei ollut paneutunut. Mutta nyt oli sen aika.

Tämä kohokohta on sivun 200 paikkeilla ja loppu on laskeutumista kohti oivallusta.

Proust kirjoittaa (suom. Annikki Suni, 2007): ”Minut valtasi uupumuksen ja kauhun tunne tajutessani, että en ollut vain keskeytyksettä elänyt, ajatellut ja kehrännyt tuota pitkää aikaa ja että se ei vain ollut minun elämäni, minä itse, vaan että minun tuli nyt hellittämättä pitää sitä kiinni itsessäni ja että se taas tavallaan piteli minua pökerryttävän korkealla huipullaan, missä kyhjötin pystymättä hievahtamaankaan ilman että se liikahti mukana. Hetki jolloin kuulin Combrayn puutarhaan soittokellon kilahduksen, tuo niin kaukainen ja silti sisäinen hetki, oli kiintopiste äärettömässä ulottuvuudessa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Minua pyörrytti, kun näin kaikki nuo vuodet allani – ja silti sisimmässäni – ja aivan kuin olisin ollut kilometrien korkuinen.”

Olemme samalla kertaa muistojemme sisällä ja niiden ulkopuolella! Meidät on tehty muistoista, kaikesta siitä mikä meille tapahtuu, minkä havaitsemme ja luemme rivien välistä ja minkä , lopulta ymmärrämme, jos pystymme. Proust ainakin yrittää ponnistelle taiteen keinoin sanoittaakseen, silloittaakseen muistojen ja elämisen välisen häilyvän rajan.

Mielenkiintoinen on myös ajatus, että menneisyydessämme ja muistoisamme oli jokin konkreettinen tunne, tapahtuma, vaikutelma, joka majakan tavoin näyttäisi valoa kun elämässä liikumme pimeässä ja myrskyävällä merelle. Proustin kertojalle se oli soittokellon ääni, joka kertoi, että vieras (usein herra Swann) tulee käymään ja muuttaa arkisen todellisuuden uudeksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

Näköjään en ole vielä läheskään lukenut Proustiani loppuun.

(Edellinen Jälleenlöydetyn ajan ”tilitys” löytyy täältä)

P.S. Kesällä ajattelin tarttua toistamiseen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (suomennoksen) neljänteen osaan (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta), jossa kertoja vierailee Balbecin kylpyläkaupungissa.

Mielikuvituksen voitto

Otsikon sanat tulivat ensimmäisenä mieleen kun luin Graigh Thompsonin sarjakuvaromaanin Habibi (suom. Ida Takala, Like). Se yhdistelee omintakeisella tavalla Koraania, Raamattua, ekologiaa, monikulttuurisuutta sekä Tuhannen ja yhden yön tarinoita.

Jos joku on ollut epätietoinen sen suhteen, onko sarjakuvaromaani vakavasti otettava lajityyppi lainkaan, Habibin jälkeen ei ole epäselvää.

On se.

Tarina on mielikuvituksellinen sekoitus filosofiaa ja erotiikkaa, uskontoa ja tarinankerrontaa. Lopputulos on mielikuvituksen voitto lukijan hyväksi.

Yli 650-sivuinen tarina kertoo pähkinänkuoressa tytöstä ja pojasta, jotka ovat kuin pikkuveli ja isosisko. Elämä vieroittaa heidät toisistaan. Tytöstä tulee vaimo sultaanin haaremiin ja pojasta eunukki. He pakenevat rakastavaisina. Kaiken yllä leijailee islamilainen filosofia yksityiskohtineen ja modernin maailman raadollisuus Piiroskuvien yksityiskohdat ja tekstin runollisuus synnyttävät ainutlaatuisen kokonaisuuden.

Habibi jos joku on (katselu- ja) lukuelämys.

Hiipuuko paljo lukeminen?

Luenko paljon? Kysymys on tullut eteeni usein. Kyllä, luen paljon. Yleensä jatkokysymys on: Mitä luet? Vastaukseksi odotetaan jotain hyvää romaania. Mutta riittääkö paljoksi lukemiseksi se, että lukee tietokirjoja, lehtiä tai blogeja? Yleensä ei, pitää olla kaunokirjallisuutta.

Lukeminen on tietoista toimintaa. Se että lukee, mitä liikennekyltissä sanotaan, ei ole lukemista. Arjen asioiden selvittäminen kirjallisista tiedonannoista ei ole varsinaista lukemista. Vai miten tämä pitäisi määritellä.

Netissä roikkuvat lukevat paljon, oikeastaan koko ajan. Samoin tekstareita lähettelevät. Mutta he eivät ”lue paljon”.

Henkilökohtainen vastaus kysymykseen, luenko paljon, on juuri nyt, että en niin paljon kuin haluaisin. Viime aikoina olen lukenut hieman vähemmän romaaneita ja tietokirjoja kuin ehkä aikaisemmin. Onko syynä netti? Osin sekin, sillä työni on sidottu siihen ja päivät täyttyvät teksteistä.

Miksi romaaniin tarttuminen ei tunnu levolta ja virkistykseltä? Toki se siltäkin tuntuu, mutta ei ehkä samalla tavalla kuin vuosia sitten. Lukemattoman ajan henkikö alkaa vaikuttaa minussa?

Lukemisella voi ja saa olla myös vaiheensa. Juuri nyt en ahmi kirjoja, mutta kukaties jo puolen vuoden kuluttua.

Rehellisyyden nimissä on sanottava: parhaillaan minulla on kaksi kirjaa kesken - ainakin toisen saan tänään luettua loppuun, sillä se on sarjakuvaromaani.

Dante tunki aamuhartauteen

Tiistaiaamuisin radion aamuhartauksissa on tänä vuonnan lähtökohtana ollut kirja, jokin hengellisen kirjallisuuden tunnettu teos. Minulla on ollut ilo kuulua puhujarinkiin.  Ensimmäinen hartauteni käsitteli Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Ohessa 7.2. pidetyn radiohartauden teksti (puhuttuna se luonnollisesti poikkeaa hieman ennakkoon tehdystä käsikirjoituksesta, sillä radiohartaus ei ole ulkolukua):

Aamuhartaus Dante 7.2.2012

Aamuisin minulla on tapana ulkoiluttaa perheemme koira. Sen nimi on Dante. Nimi ei ole sattumaa, vaan sillä haluan ehkä hieman humoristisesti viitata italialaiseen runoilijaan, Dante Alighieriin, joka eli 1200 ja 1300-lukujen taitteessa. Humoristisuus ei tässä tarkoita vitsiä, vaan pikemminkin kunnianosoitusta. Joku on sanonut, että vasta siinä vaiheessa kun lemmikkieläimille aletaan antaa tunnettujen ja kuuluisien ihmisten nimiä, he oikeasti ovat kuuluisia.

Dante Alighieri on kuuluisa. Hän kirjoitti kolmeosaisen runoelman, jolle antoi nimeksi Commedia. Jälkipolvet alkoivat kutsua sitä nimellä Divina Commedia eli suomeksi Jumalainen näytelmä.

Olen nimennyt koirani runoilija-Danten mukaan, koska Jumalainen näytelmä on minulle tärkeä kirja Se on kaunokirjallisuuden klassikko ja samalla keskiaikaisen kristillisen maailmankuvan kiteytys ja pitää sisällään sellaista sielua syväluotavaa materiaalia, että sukupolvi toisensa jälkeen on löytänyt tiensä kirjan äärelle.

Luin Jumalaisen näytelmän lävitse vasta opiskeluaikana ja tarkoitukseni oli tehdä yliopistossa lopputyöni Dantesta, mutta en saanut sitä koskaan valmiiksi, koska vaihdoin teologian opiskelun teatteritieteen opiskeluun. Mutta Jumalainen näytelmä jäi matkaevääksi ja olen siitä lähtien kantanut sitä mukana. Kirjahyllyssäni on useita erikielisiä käännöksiä tuosta runoelmasta.

Jumalaisessa näytelmässä on kolme osaa. Helvetti, kiirastuli ja paratiisi. Kirja kuvaa Danten matkaa näiden kolmen kuoleman jälkeisen valtakunnan lävitse.

Helvetissä Danten oppaana on Vergilius, antiikin ajan runoilija. Dante halua näin liittyä ajatukseen luonnollisesta teologiasta eli siihen, että Jumala on antanut tietoa itsestään myös ihmisille, jotka ovat eläneet ennen kristinuskoa.

Helvetistä päästyään Dante saa oppaaksi Beatricen, joka on muutoin tuntematon suuruus. Hän on Danten nuoruuden rakastettu, josta Dante on tehnyt taivaallisen rakkauden lähettilään. Tämä liittyy keskiaikaiseen ja ritariromantiikan käsitykseen, jossa maallinen rakkaus oli taivaallisen rakkauden ilmentymä ja vertauskuva. Rakkauden kohde on samalla kertaa lihallinen ja henkinen, suorastaan hengellinen. Danten tapauksessa kyse on jälkimmäisestä eli nuoruuden rakkaus on yksipuolisen tunteen kohde, joka kasvaa filosofisiin mittoihin irrallaan alkuperäisestä kohteesta.

Beatrice opastaa Dantea kiirastulen lävitse taivaaseen ja siellä miltei loppuun saakka. Aivan lopussa Danten oppaaksi tulee pyhimys ja munkkisääntökunnan perustaja Bernhard Clairvauxlainen. Kirja päättyy pyyntöön, että Dante saisi nähdä Jumalan.

Mikä tässä kaikessa oikein puhuttelee? Jumalainen näytelmä on monikerroksinen teos, mutta sen yksi vahva kerros on hengellinen. Se kuvaa matkaa kohti Jumalaa. Se kuvaa kristityn vaellusta, sillä jokaisella meistä on helvettimme ja kiirastulemme ja toivomme päästä paratiisiin.

Erityisesti kiirastuli puhuttelee, vaikka meillä luterilaisilla ei oppia kiirastulesta olekaan. Kiirastuli on välitila, puhdistautumispaikka, jossa sielua valmistellaan taivaspaikka varten. Kiirastulessa ikään kuin poltellaan syntejä ja sielun karstoja pois ennen lopullista autuutta ja voittoa.

Kiirastulella tarkoitetaan arkipuheessa myös tilannetta, jossa ihminen joutuu vastakkain omien tekojensa ja seurausten kanssa ja joutuu painimaan mielessään siitä mikä on oikein ja väärin. Kiirastuli käsitteenä elää, vaikka luterilaisessa kristillisyydessä sillä ei varsinaista paikka olekaan.

Jumalaisen näytelmän ääressä alkaa pakosta miettiä myös hengellisiä asioita, vaikka se ei suoranainen hartauskirja olekaan. Minulle Danten suuri teos on eräänlainen kartta ja kuva, jonka avulla voin omaa kristityn vaellustani hahmottaa.

Runoelma alkaa Elina Vaaran suomennoksessa sanoilla: ”Elomme keskimatkaan ehtineenä /samoilin synkkää metsä, koska olin / pois harhautunut tieltä oikealta.”

Tähän tuntemukseen on monen varmasti helppo yhtyä. Jossain kohtaa elämässä katoaa ikään kuin punainen lanka ja on pakko palata perusasioiden äärelle. Siitä Jumalaisessa näytelmässäkin on kyse. Dante on eksyksissä ja joutuu katsomaan lävitse helvetin, kiirastulen ja paratiisin, mikä on hänen elämänsä tarkoitus.

Tänään, tänä aamuna, tulevana päivänä ja iltana kuljen lävitse oman helvettini, oman kiirastuleni ja oman paratiisini. Ne kaikki ovat mukana muistutuksena ja toivona, pitkinä varjoina ja kirkkaana valona.

Jumalaisen näytelmän kaikki kolme osaa päättyvät italiaksi samaan sanaan: stelle, suomeksi tähdet.

(rukous + virsi: kokonaiskesto 8:58)

P.S. Myös Petri Järveläinen puhui omassa aamuhartaudessaan Jumalaisesta näytelmästä (10.1). Näkökulmamme olivat varsin erilaiset kyseiseen teokseen. Järveläinen keskittyi rakkauteen, minä enemmän teoksen rakenteeseen (Helvetti, Kiirastuli, Paratiisi). Jos vertailu kiinnostaa, Järveläisen Dante-hartauden teksti löytyy täältä

Kirjoittamisopasta etsimässä

Hyvät kirjoittamisen oppaat ovat kullanarvoisia. Niiden yksi yhteinen piirre on kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus. Kirjoittamista voi opettaa, mutta ei ole yhtä tapaa jolla kirjoittaa hyvin. Toisaalta kirjoittamista ei voi opettaa, sillä kyse on ajattelusta ja tavasta kokea ja reagoida maailmaan.

Yksi kuulemani viisaus: Huonosti kirjoitettu on huonosti (epäselvästi) ajateltu.

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen (Kirjailijan korkeakoulu, Teos 2012) on mielestäni kirjoittamisesta kiinnostuneen ihmisen työkalu. Se kannattaa lukea. Tekijän dramaturgitausta näkyy hänen metodologiassaan eli jatkuvassa uudelleen kirjoittamisessa ja kokeilussa. En usko, että läheskään kaikki kirjailijat työstävät romaanejaan samalla tavalla (vaikka jokainen työstää jollain tavalla, eikä kukaan kirjoita ”ensimmäisen oton” logiikalla, jolloin jopa kirjoitusvirheet olisivat autenttisuuden osoitus).

Yhtä paljon kuin kirjoittamisopas Peuran kirja on elämäkerta ja kirjoittamispäiväkirja (jollainen se onkin, osa opinnäytettä). Kokonaisuus on kiinnostava ja yllättävä, joskin pelkästään kirjoittamisoppaaksi liian kronikoiva ja henkilökohtainen muun muassa parisuhdeväkivalasta kertomisineen. Se on pohjimmiltaan tapauskertomus erään romaanin (Vedenaliset, 2008) synnystä.

Hyvä kirjoittamisopas on sellainen, josta jää lähtemättömästi mieleen edes yksi ”temppu” tai iskulause. Mika Waltari: jätä lause illalla kesken, niin tiedät mistä aamulla jatkaa. Stephen King: kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause vaan kappale.

En tiedä minkä ”opin” Peuralta varastaisin, vaikka kovasti hän repii itsesensuurin verkkoa alas. Tai ehkä laitan tämän plakkariin (se on printattuna kirjan kanteen): lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.

Kirjoittamisessa on kyse suhteesta maailmaan. Mitä minä näkemästäni ja kokemastani ymmärrän ja mitä sen pohjalta väitän. Siis totuudellisuudesta.

Juhlapyhien vertauskuvalliset varjot

Kumpi on suositumpi tapahtumaympäristö kirjallisuudessa, joulu vai pääsiäinen? Elokuvien kohdalla vastaus olisi helppo: joulu. Jouluelokuvat ovat suorastaan oma hyvää tarkoittavien draamakomedioiden lajityyppi. Pääsiäinen sen sijaan on hankalampi ja synkempisävyinen, jos kohta iloinen ja vapauttavakin, mutta vertauskuvallisuudessaan paljon joulua jytkympi.

Fiktio voi tapahtua jouluna ilman raskasta perustelutaakkaa, pääsiäinen sen sijaan vaatii muitakin perusteluja kuin, että silloin on vapaata.

Juhlapyhistä fiktiossa puhuttaessa on myös otettava huomioon kulttuurierot. Kaikiaila esimerkiksi pääsiäinen ei ole niin pitkä juhlaputki kuin Suomessa. Amerikkalaista elokuvista tiedämme, että joulu on lyhyempi juhla, eikä niin perhekeskeinen kuin Suomessa. Sama koskee pääsiäistä. Lyhyt juhlakausi on lievemmin vertauskuvallinen kuin pitkä.

Jos romaanin tapahtumat sijoittuvat pääsiäisaikaan, on lukijan päässä valmiina vahva tulkintahorisontti. Ei nimittäin voi olla sattumaa, että päähenkilö potee elämäänsä juuri pitkäperjantaina tai tekee oivalluksen pääsiäisaamuna. Kirjailijalla on ollut syynsä harjoittaa kalendaarista symboliikkaa.

”Pääsiäisromaaneista” en osaa monta esimerkkiä antaa, lähinnä Merete Mazzarellan Pääsiäinen (1983 Söderströms, suom. Kaarina Ripatti 1998, Kirjayhtymä) ja Sakari Montosen rikoskirja Musta pääsiäinen (Otava 1990). Kummassakin pääsinen antaa ajankohdan, toinen tapahtuu Perniössä ja toinen Viipurissa. Kirjastohaun mukaan Pasi Lampelan Hellekaudessa (WSOY 2007) on Pääsiäinen-niminen novelli. Enid Blytonin nuortenkirja Viisikko ja salakuljettajat (Tammi, 15. Painos 2005) sijoittuu myös pääsiäisenaikaan.

Nyt en puhu varsinaista Jeesus-romaneista, joiden tematiikka kiertyy luonnollisesti pääsiäisen tapahtumiin keskeisesti.

Jos fiktion tapahtumilla on tulkinnallisesti olennainen samastumispinta pääsiäisen tapahtumien sanomalliseen puoleen, on kyseessä määritelmällisesti uskonnollinen romaani tai novelli. Ihan riippumatta siitä, mitä kirjailija ajattelee väittävänsä todellisuudesta. Tässä mielessä kirjailija ei ole koskaan täysin vapaa, vaan lukijan tulkinnan armoilla.

Toki teoriassa voisi olla mahdollista luoda fiktio, jonka millään tapahtumilla (tai symboleiksi tulkittavilla asioilla) ei ole pienintäkään liittymäkohtaa olemassa olevien tapahtumien (tai symbolien) kanssa. Mutta olisiko sellainen romaani kiinnostava pitkän päälle?

Sitä Suurta Pääsiäisromaania odotellessa.

Sairaita kirjoja?

Hengellinen kirjallisuus on oma lajityyppinsä ja sillä on omat kohderyhmänsä. Sitä myös kirjoitetaan, käännetään ja kustannetaan vuosittain melkoiset määrät. Yleensä hengellinen kirja (mitä ikinä se tarkoittaakaan) on valtajulkisuuden ulkopuolella. Lajityyppiä ei arvostella tai esitellä muualla kuin ehkä kristillisten lehtien palstoilla. Muutoin sitä ei juuri ole olemassa, ei varsinkaan kirjakauppaketjujen myymälöissä – tosin muutamia poikkeuksiakin löytyy, onneksi.

Mutta mitä tapahtuu jos hengellisen (tai kristillisen) kirjan alalaji, ”sairaan hengellinen kirja” eli omalakisen kielipelin jähmettämä moralistis-käännyttävä painotuote osuu jumalattoman eli ulkopuolisen käsiin? Jos ei-sisäpiiriläinen jostain syytä tulee lukeneeksi tällaisen ääriopuksen, seurauksena voi olla lopunikäinen hämmennys.

Mikä on sairain lukemasi hengellinen kirja? Tätä kysyttiin ainakin vuonna 2007 Huitsinnevada-sivustolla. Ja varmaan on kysytty ennen sitä ja sen jälkeenkin monissa keskusteluissa.

Huitsinnevadassa Leanne Payne (mm. Parantava läsnäolo ja Särkynyt minäkuva – seksuaalinen eheytyminen parantavan rukouksen avulla) tuntui olevan suosikki/inhokki.

Itselleni kyseisen kategoriaan kuuluva teos voisi olla Hal Lindseyn vuonna 1970 ilmestynyt bestseller Maa entinen suuri planeetta (suomeksi 1972, Ristin Voitto). Linsey oli aikansa merkittävä lopunajan profeetta ja hän ennusteli muun muassa USA:n ja Neuvostoliiton välistä sotaa.

Tosin on tunnustettava, että 1970-luvulla - jolloin teininuoruutani elin - Lindseyn visiot minua kiinnostivat ja tuntuivat jatkopohdinnan arvoisilta. Luin kirjan useampaan kertaan. Lopunajallisuus on myös scifin yksi perusteemoista: mitä tapahtuu kun maailma loppuu ja minä (lue: päähenkilö) olen elossa. Selviytymisestä on kysymys.

Sittemmin Lindsaysta tuli itselleni lähinnä campia, mutta kirja ja lukukokemus säilyvät muistoissani.