Kuolema on taitolaji

Myöhäiskeskiajalla syntyi erityinen kirjallisuuden laji, ars moriendi, joka opetti miten kristityn tuli kuolla ja miten häntä voi auttaa viimeiselle matkalla. Ars moriendi oli tuttua myös Martti Lutherille ja hän kosketteli aihetta omissa kirjoituksissaan.

Halsuan eläkkeellä oleva kirkkoherra Jouko M. V. Heikkinen käsittelee kirjassaan Kesytetty kuolema (Väyläkirjat) Lutherin kuolemateologiaa ja hänen näkemystä kristityn hyvästä kuolemasta. Kirja on kiehtova ja uusia näköaloja avaava.

Luther antoi arvoa ars moriendille, mutta korosti, että kuoleman edessä ei tarvita hyveitä eikä ihmisen omaa pyrkimystä. Heikkinen summaa, että Lutherille ja reformaatiolle oli keskeistä pelastusvarmuuden korostaminen yksin Kristus- ja yksin usko -periaatteiden mukaan. Kristitty voi kohdata kuoleman iloisin mielin, sillä hän tietää Kristuksen kärsineen hänen puolestaan.

Tavallaan on hieman harmi, että Kesytetty kuolema on kirjoitettu tutkimuksen muotoon yksityiskohtineen, alaviitteineen ja jokaisen luvun johdantoa ja loppupäätelmiä. Aiheesta olisi toivonut kirjaa myös suurelle yleisölle. Sellainen ei tarvitse 500 sivua, vaan puolet riittäisi hyvinkin. Nyt arvokas näkökulma uhkaa jäädä vaikeasti lähestyttävän muodon katveeseen.

Kesytetty kuolema on esipuheen mukaan keskimmäinen osa Heikkisen kaavailemasta trilogiasta. Ensimmäinen osa Kuolema – tie elämään ilmestyi viime vuonna. Kesytetty kuolema oli ehdolla Vuoden kristillinen kirja 2017 -kilpailussa.

Enkeleitä kirjamessuilla

Olen lukenut suurella mielenkiinnolla Terhi Utriaisen kirjaa Enkeleitä työpöydällä. Se ei ole tavallinen enkelikirja muiden joukossa, vaan tutkimuspäiväkirja, etnografisen metodin esittely. Utriainen tutkii naisten enkeliuskonnollisuutta eli sukeltaa uushenkisyyden (new agen ja siihen rinnastettavan esoteerisyyden) monenkirjavaan enkelivaahtoon. Samalla hän pohtii uskonnon muuttumista ja merkitystä nykyajassa.

Haastattelen Utriaista tänään illansuussa kirjamessuilla Tiedekulmassa. Tein hänestä myös ennakkohaastattelun Kotimaa-lehteen. Se on luettavissa verkosta:

Enkeli-innostusta tutkinut professori: "Enkelit koetaan ystäviksi, joille voi kertoa kaiken"

Outo tunne lukea kuinka Utrianen keskustelee tekstissään kirjoittamieni enkeliaiheisten kirjojen kanssa. Kirjat (neljä kappaletta) on tehty 1995-2003. Huomaan entistä selvemmin, että valitsemani näkökulma on  vahvan kirkollinen olematta kirjamellinen. Ajattelin silloin, ja ajattelen vieläkin, että sanoitin enkelikäsitystä ensisijasesti kirkolliselle yleisölle, jolle  - ainakin osalle - vertauskuvallisuutta korostava lähtökohtani saattoi olla liikaa. Ja vastaavasti henkisemmän enkelinäkemyksen ihmisille olin liian kirkollinen, sillä pyrin tekemään rajaa kristillisen ja uuskenkisen enkelikäsityksen välillä.

Niillo Rauhala lukee runon

Tapasin runoilija Niilo Rauhalan hänen nykyisessä kotikaupungissaan Oulussa. Lensin sinne ja Rauhala oli minua kentällä vastassa. Keskustelimme hänen kotonaan kolme tuntia runoudesta. Tein Kotimaa-lehteen haastattelun. Se löytyy tästä:

Runo avaa toivon oven

Haastattelun jälkeen pyysin Rauhalaa lukeman videolle myös runon, joka mielestäni on ajankohtainen edelleen. Se sanoittaa uskoakseni monen tuntoja tänä epävarmuuksien ja -selvyyksien aikana. Runo on peräisin Rauhalan esikoiskokoelmasta Tähän päättyy kesä (1967). Se on kirjoittetu siis 50 vuotta sitten.

Kynällä kirjoittaminen on lifestyleä

Enpä olisi arvannut, että löydän itseni kynämyymälän avajaistilaisuudesta. Ja vieläpä vain yhden kynämerkin, Suomessa ei-vielä-niin-tunnetun saksalaisen. Mutta mikä siinä, kynät ovat oma kiehtova maailmansa. Hyvät kynät ovat elämän ilo ja arjen luksusta.

Helsingissä vastapäätä Havis Amandaa sijaitseva myymälä ei ole siinä sattumalta. Paikalla liikkuu runsaasti turisteja, jotka voivat tunnista kynämerkin. Myös alueella toimistoissa työskentelevät saattavat antaa arvoa hyvälle kynälle. Minkä tahansa brändin flagship-myymälä on aina kova juttu ja kertoo kaupungin statuksesta ja ostovoimasta.

Suoimi nousuun kynä kerrallaan.

Myymällä hieman hintavia, mutta ei läheskään superkalliita (sellaisiakin on runsaasti tarjolla varsinkin Keski-Euroopassa) kirjoitusvälineitä, kyseinen kynäbrändi vetoaa lifestyleen. Miksi kynä ei voisi olla osa muuta pukeutumista. Kynän väri voi korostaa muun pukeutumisen kokonaisuutta siinä missä muutkin asusteet. Toki valmistajalta löytyy hieman klassisempaakin kynää, mutta kaikessa sen designissä on bauhaslainen motto: muoto on osa funktiota.

Tiettävästi kyseinen flagship-myymälä on parin kolmen viikon aikona myynyt jo yli  2000 erilaista kynää. Minusta se on paljon. Ilolla tervehdin rohkeutta ja luottamusta siihen, että käsinkirjoittaminen nähdään kaupallisesti kannattavaksi kynäbisnekselle. Muutoin Helsingin kynätarjonta on aika niukkaa. Parkkeria (Akateeminen) ja Montblancia (Unioninkadulla) löytyy jos osaa etsiä, ei paljon muuta.

Ehkä ajat ovat muuttumassa. Eräs sukulaispoika on lähdössä opiskelmaan ulkomaille. Hän sai ylioppialslahjaksi wanhanajan mustekynän, ja aikoo lähettää sillä kirjoitettuja viestejä kavereilleen.

Käsin kirjoittaminen voi olla myös statement.

Viime kesänä törmäsin hääjuhlassa eläkkeelle siirtyneeseen konsulttiin. Juhlaan liittyi jokin yleinen kirjoitustehtävä, ja hän kaivoi povitaskustaan mustekynän. Mies sanoi, ettei koskaan kirjoita millään muulla kuin sillä.

P.S. Tarkkaavainen lukija näkee halutessaan kuvasta, minkä merkkisestä kynästä yllä on puhe.

Poliisi kello kädessä

Kirjallisuus on niin kuin se luetaan. Itse kullakin on omat erityiset silmälasit, joiden avulla syntyy itselle tärkeä tai mielekäs tulkinta. Usein kirja myös antautuu luontevasti yksityiselle näkökulmalle, mutta toki väkisinlukeminen voi tuottaa vesiperän tai hölynpölyä. Otin riskin ja luin erikoisvinkkelistä eli tässä tapauksessa kelloharrastuksen näkökulmasta ruotsalaisen Arne Dahlin uuden dekkarin Rajamaat (Into 2017, suom. Kari Koski, 356 sivua).

Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan, jonka toinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän osoittautuu kelloharrastajaksi. Kellot ovat myös osa Rajamaiden rikosvyyhteä, sarjamurhaajan jahtaamista. Kellonrattaat näkyvät lakkapainatuksena kirjan kannessa. Kellot ikään kuin tikittävät romaanin ylivirittyneen tunnelman taustalla.

Sam Bergerillä on kuusi arvokelloa, joita hän vaihtaa joka sunnuntai. Kirjan tapahtumien mittaan Bergerillä ehtii olla kaksi kelloa ranteessaan, suurimman osan ajasta vintage-Rolex

Kelloilla on romaanin päähenkilölle myös filosofinen merkitys. Sivulla 260 Berger kertoo: ”Kellot rauhoittavat minua. Pienten hammasrattaiden yhteistyössä on jotain ainutkertaista. Se vie minut toiseen maailmaan ja saan siitä voimaa. Siellä aika on aina samalaista. Rauhallista ja yksikertaista. Monimutkaisuuden ansiosta.”

Enpä tiedä, olisinko ilman kellokytköstä koskaan tarttunut Rajamaihin. Onneksi työtoveri vinkkasi asiasta.

Rajamaat päättyy epätyypillisesti klifhangeriin. Jatkoa siis seuraa, sillä oikein mikään ei aloitusosassa selviä, vaikka siltä ehti hetken näyttää.

P.S. Arne Dahlin kymmenosaisesta poliisin erikoisryhmästä kertovista romaaneista tehdyn tv-sarja kaksi tuotantokautta on pyörinyt myös Suomessa usempaankin otteeseen.

Syntymäpäiväruno (50 v.)

Ihmisen ikä on katupölyä.

Hän kumartuu nostamaan maasta

valokuvan, jonka toisella puolella

on syntymäaika.

Kuvassa lapsi lentää tähtien keskellä

omena kädessään.

Ihmisen ikä on keitettyä spagettia.

Hän kauhoo sitä kengästään,

vaaleanpunaisesta hevosenkengästään

kasvoillaan hymy,

joka valaisee hänen vanhempiensa

loppuelämän.

Ihmisen ikä on ilmaan heitettyä riisiä

jonka linnut syövät ennen kuin

nokkivat vainajan silmät, kauniit linnut

säihkyväsulkaiset

satujen saartamat, muistojen maaduttamat

laulusta vapaat.

Ihmisen ikä on muurahaisenmunia.

Kourallinen ahkeruutta, sormuksen kirkas kolahdus

lapion varteen, tömähdys puuterissa.

Siinä kaikki.

Muista ihmisistä se minkä haluat ihmisten

muistavan sinusta.

S.

Spagettipölyä, riisihyttysiä.

puudeleita sorkkarauta suussaan.

Ja käki

kukkuu karjalaksi käheän onnen!

(Ääneen luettu Poliisien majalla Helsingissä 18.8.)

Hääruno Vantaalla

Rakkaus ei ole nuori, ei vanha
se on iätön
               välähdys, kahahdus, sirahdus
               jokin
mikä kertoo elämän vielä kukevan
varjoista kohti valoa

Rakkaus ei ole suuri, ei pieni
se on painoton
               olematon, tajuamaton, tuntematon
               jokin
mikä kertoo ajan likkeen suunnan
kohti hiljaista onnea

Rakkaus ei ole sininen, ei vaaleanpunainen
se on väritön
               läpinäkyvä, vedenvärinen, viileä
               jokin
joka pudotesaan janoisen huulille
synnyttää muistoja

Niin pysyvät siis nämä kolme:
valo, onni, muistot
Mutta suuriin niistä on
... niin M. niin T.
Mikä niistä on suurin?


(Ääneen luettu  Seutulan VPK-talolla 5.8.)