Klingeä lukiessa kiukuttaa

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä (Siltala) on hauskaa ja ärsyttävää luettavaa. Ylipäätään Klingen läpensä oppinut ja paikoin briljeeraava kirjoitustapa herättävät sekä ihastusta että kiukkua.

Lisäksi yli 500-sivuinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti Klinge listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa.

Klingellä on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjojaan tai muistiinpanojaan. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa. Blogit voivat jäljitellä päiväkirjoja, mutta kun palveluntarjoaja menee nurin tai toisin päättää, ovat yksityiset muistot vain kadonneita bittejä.

Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkeloissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.

Klinge kirjoitta maailmasta jossa kasvoi ja jota hän tulkitsee. Hän identifioi itsensä lapsuudessaan ja opintojen alussa helsinkiläiseksi herrapojaksi. Kuten tunnettua samaan porukkaan kuuluivat tiiviisti myös Anto Leikola ja Pentti Saarikoski, Benedictiksi kutsuttu. Sittemmin Saarikosken elämänvaiheet muodostuivat toisenlaiseksi, mutta oppineisuus ja herraspoikuus olivat silti havaittavissa boheemin räpellyksen takaakin.

Klingea on helppo vihata. Hän on alien. Herra. Yliopistopieru. Tuulahdus maailmasta, jossa vielä Proustia luetaan ja kieliä osataan. Pilkut ovat paikallaan ja kaikkien kielien ääntämys oikea. Siispä tuottaa suurta iloa – perisuomalaista kateuteen sekoittunutta ilkeyttä ja pikkumaisuutta osoittaen – havaita piinallinen pikku moka kirjassa. Nimittäin: paikoin lainausmerkit harottavat eri suuntiin eli amerikkalaisittain. Ja Klinge käyttää paljon lainausmerkkejä oman kielellisen maailmansa rakennuspuina.

Kadonnutta aikaa löytämässä (mikä rohkea, itse- ja kulttuuritietoinen nimi!) lienee tulevaisuudessa pakkohankinta jokaiselle, joka suunnittelee muistelmiaan. Ihan jo tyylin ja rakenteensa puolesta. Lisäksi tarvitaan elämä, josta kannattaa kirjoittaa.

Jokainen on laulun arvoinen, mutta olemmeko me kaikki kirjan arvoisia? – Minusta olemme.

P.S. Tämän postauksen muunnelma ilmestynyt toisaalla Permantopaikka-blogissani

Syyttävä kirja

Yksi kiusallisimpia asioita ovat kirjat, jotka on ostanut, mutta joita ei ole lukenut. Niiden selkämykset tuijottavat pettymyksestä ja kiukusta mykkinä kirjahyllystä. Yksi tällainen toiveikkain mielin tehty ostos on viiden vuoden takaa. Kirjamessuilta hankin Katriina Lehdon kirjan Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus kirjat 2007).

Nyt kirja syyttää minua ja vaatii tulla luetuksi. Kirja terrorisoi minua.

Ostin kirjan, koska saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti  miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin. Ihminen, joka uhraa elämänsä, on kiehtova, vaikka olisi eri mieltä hänen aatteensa kanssa.

Terroristeissa on myös jotain samaa kuin itsensä uskolle antavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen,  sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.

Kirjallisuuden kautta en ole niinkään ilmiötä lähestynyt, mutta elokuvien ja dokumenttien kautta sitäkin enemmän. Kaiken aihepiiriin liittyvän olen vuosien varrella yrittänyt katsoa, mitä on ollut saatavilla leffa- ja tv-tarjonnassa.

Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkoom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun terroristin puolisona.

Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär ja ilmiö banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti) hieman: tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan.

Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?

Tuntuu, että saksalaisen terrorismin käsittely on synnyttänyt enemmän kuvallista ja draamallista kerrotaan kuin kirjallista. Tai ainakaan sitä ei ole suomennettu.

P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä. Blogi täällä

Aamuhetki kullan kallis

Mikä on paras hetki kirjoittaa? Koska olen ammatiltani toimittaja, lienee vastaus itsestään selvä: työaika. Se on parasta aikaa kirjoittaa. Aamulla, illalla ja pitkin päivää.

Ja jos uutisesta on kyse, niin vielä vähemmän on vuorokaudenajalla merkitystä, paitsi sen kannalta, saako haastateltavia kiinni tai kehtaako heille enää soittaa tähän aikaan.

Mutta jos kirjoitan omaehtoista, vapaata tekstiä, jolla on ”taiteellis-ilmaisullisia tavoitteita”, aamu on paras aika. Omassa rauhassa ja tahdissa. Pari tuntia, ehkä kolme, jopa neljä. Siinä ajassa saa yleensä sanottua sen, mitä haluaa, pystyy ja osaa. Ainakin sen päivän osalta.

Tiedän, on yökirjoittajia. Kaikki kunnia heille. Mutta itse liputan aamuvirkkuuden puolesta.

P.S. Tämä pieni postaus on kirjoitettu illalla kello 20.25. Ilta vaikuttaa olevan blogeille erinomaisen sopivaa aikaa.

Lämmin jälleennäkeminen

Häpeän tunnustaa, mutta en ole sitten joulusesongin käynyt kirjakaupassa. Nyt korjasin puutteen ja poikkesin raskaan työpäivän jälkeen Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa, tuossa kirjanystävän keitaassa.

Hämmästyin hyvää tunnetta, jonka kauppaan astuminen aiheutti. Olin tärkeiden ja rakkaiden asioiden eli kirjojen äärellä – mutta myös lehtien.

Tunne oli niin hyvä, että kukkaronnyörit menivät löysälle ja ostin kaksi kellolehteä, yhden kameralehden ja viinilehden. Kaikista aihealueista toki löytyy myös kirjoja.

Kirjapuolelta laitoin laukkuuni (kassan kautta) Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina (Teos, toinen painos). Ajattelin antaa sen lahjaksi.

Tapasin kirjakaupassa myös eläkkeellä olevan tutun kirjallisuusmiehen, joka on johtanut erästä nyttemmin fuusioissa kadonnutta kustantamoa. Hänellä oli lahjakortti, joka oli viimeistä päivää voimassa. Kirjaa, jota hän havitella ei ollut myymälässä, ja toinen mieluisa kirja oli myyty loppuun. Jätin hänet pohtimaan kolmatta vaihtoehtoa.

Kirjakaupassa on mukavaa, levollista ja kultturellia sopivin kupallisin maustein. On hauska nähdä mikä tekee kauppansa ja mikä ei.  Ostamistani kellolehdistä kerron tarkemmin Tiuku repii –blogissa

Jää kesti hartauspuhujan alla

Tiistaisin radion aamuhartauksissa (Radio Yle 1) lähtökohtana on jokin romaani. Minä valitsin 29.1. pitämääni hartauteen Ulla-Lena Lundbergin Jään.

Ohessa aamuhartaus suunnilleen sellaisena kuin sen aluksi kirjoitin. Puhuttu hartaus oli hieman erilainen, ennen kaikkea puheenomaisempi. Lyhensin äänitysstudiossa tekstiä erityisesti kohdasta missä puhutaan Moraalisesta varustautumisesta – se meni mielestäni liiaksi esitelmän puolelle.

Aamuhartaus 29.1.2013:

Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään. Ne taidot pitää oppia. Kukaan ei myöskään ole pappi syntyessään. Ne taidot pitää opiskella. Mutta riittääkö sekään?

Kirjaviisas pappi on kauhistus paitsi taivaassa, myös tällä maan päällä.

Tähän pohdintaan liittyy osaltaan myös viime vuoden Finlandia-palkittu romaani, Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kyrkpressen-lehdessä viime vuonna olleen kirjailijan haastattelun mukaan tarvitaan koko seurakunta kasvattamaan pappi. Papiksi ei tulla lukemalla teologiaa tai käymällä lisäkoulutuksessa, vaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Lundberg itse määrittele itsensä kyseisessä haastattelussa agnostikoksi eli hän ei lähde liputtaan Jumalan puolesta mutta ei myöskään Jumalaa vastaan. Tämä asenne ei ole estänyt häntä kirjoittamasta yhtä viime aikojen kristillisintä romaania. No, ei aleta heti aamutuimaan määritelmä ”kristillistä romaania”, tyydytään vain havaintoon, että Lundbergin kirjassa kristillisellä uskolla on päähenkilön elämässä ja ratkaisuissa keskeinen merkitys. Hyvä romaani antaa aina mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille ja Jää jos joku on sellainen romaani.

Jää on erityinen romaani myös siksi että pitkiin aikoihin siinä on sympaattinen ja miellyttävä pappia päähenkilönä. Hän on inhimillinen ristiriitoineen ja puutteineen. Hän ottaa työnsä vakavasti ja seurakunta aistii tämän ja haluaa auttaa paimentaan.

Lundbergin romaani kertoo Petter Kummel -nimisestä papista, joka muuttaa Mona vaimonsa ja Sanna-tyttärensä kanssa syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Kirjassa paikan nimi on Luodot, mutta kuten Lundbergin haastatteluista on käynyt ilmi, romaani on osin omaelämäkerrallinen. Lundbergin isä oli pappina Kökarilla sotien jälkeen ja samaa aikakautta eletään myös Jää-romaanissa, jossa Suomi palaa arkeen vaikeiden sotavuosien jälkeen.

Lundberg kuvaa tarkasti ja uskottavasti papin valmistautumista ensimmäiseen jumalapalvelukseen. Ahdistus ja kipu ovat läsnä nuoren pappiin astuessa seurakuntansa eteen. Seurakuntalaiset eivät ole hänelle kasvotonta, oppimatonta kansaa, vaan ajattelevia yksilöitä. Petter Kummel ei istu teologisessa norsunluutornissa ja pidä itseään muita parempana

Kiinnostava kirkkohistoriallinen sivujuonne kirjassa on Petterin tausta niin sanotussa Oxfordin ryhmässä, josta syntyi Moraalisen varustautumisen eli MRA:n nimellä tunnettu liike ja järjestö, jolla oli kannattajia Suomessakin. Ja on vielä tänä päivänä, joskin liikkeen uusi nimi on vuodesta 2001 ollut Initiatives of Change eli Muutoksen aloitteet. Ideana Moraalisessa varustautumisessa oli ja on vieläkin vaihtoehdon tarjoaminen materialismille. Itsetutkiskelu ja oman vakaumuksen korostaminen sekä maailman muuttaminen itsensä muuttamisen kautta ja aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon olivat liikkeen aatteita. Ihmisen muuttumisella ja uudistumisella oli myös vahva kristillinen lähtökohta mm. syntien tunnustamisessa. Kirjassa kerrotaan, että  Petter Kummel oli lujasti sidoksissa järjestön tiukimpiin näkemyksiin ja että hän aikoi tunnustaa seurakunnan edessä nuoruuden seksuaalisen hairahduksen. Vaimon onnistui kuitenkin takoa miehensä päähän järkeä  – tai kuten Lundberg kirjoittaa: ”Selvällä kiellä sanottuna kyse on siitä, että Petterin pelastaakseen Mona joutui murhaamaan kokonaisen uskonnollisen liikkeen.”

Vaimonsa ansioista Petter jättää Moraalisen varustautumisen ja hakeutuu syrjäiseen seurakuntaan ja alkaa löytää oman äänensä sielunpaimenena. Hän on jotenkin lapsenomainen, kuin ilman itsesuojeluvaistoa ja haluaa seurakuntalaisten parasta. Hänen vilpitön asenteensa saa vastakaikua ja seurakuntalaiset rakastavat sielunpaimentaan ja haluavat tukea häntä ja hänen perhettään. Vaimo Mona edustaa päinvastaista asennoitumista, järkevää ja maanläheistä.

Lundbergin romaanin ansaitsi Finlandia-palkintonsa. Sen ehkä erityisin piirre on kirjan kertojan ääni ja tapa millä hän tarinan ihmisistä kertoo. Tähän ääneen myös palkinnon jakanut presidentti Tarja Halonen kiinnitti huomiota. Harvoin on saanut lukea sellaista myötäelämistä ja ymmärtämistä, ihmisten kunnioittamista, kuin Jää-romaanissa. On helppo ajatella, että kirjailijan elämänkokemus näkyy tekstissä.

Romaanin lopussa papille käy huonosti. Lukijan silmäkulmaan nousee kuin varkain kyynel. Niin hienosti tarina on kerrottu.

Jää opettaa lukijalleen suhtautumista elämään. Hyvät taideteokset lisäävät tietoa ja ymmärrystä ihmisestä ja maailmasta ympärillämme.

Muistan erään rippikoulussakin käytetyn metodin. Leikataan lehdistä valokuvia, malleista, julkkiksista, taviksista, nuorista, vanhoista. Kuvat jaetaan osallistujille ja heitä pyydetään pohtimaan kuvan esittämän henkilön elämää ja kohtaloa. Tehtävänä on kertoa kuvassa olevan ihmisen tarina, siihen ehkä liittyviä vastoinkäymisiä ja ennen kaikkea mitä hyvää tämän elämässä voisi tapahtua. – Tehtävässä harjoitellaan kaikkivaltiaana olemista, kaikkivaltiaana kertojana, romaanikirjailijana oloa.  Usein onkin ollut tapana ajatella, että romaanikirjailija liikuttelee henkilöitään kuin Jumala. Ainakin hänellä on valta tarinansa ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa.

Tällainen ”kaikkivaltiaan katse” on hyvä harjoitus varsinkin silloin kun toiset ihmiset elävässä elämässä ärsyttävät tai ottavat pannuun. Ulla-Lena Lundbergin kirjan kertojan kaikkivaltiaan katse on lempeä, vaikka se katsoo julmaa todellisuutta. Siitä on opittavaa.

Näissä tunnelmissa tänä aamuna avaan silmäni ja etsin sanoja, jotka muodostavat rukouksen: Jumala, sinä joka kirjoitit nimemme elämän kirjaan, kiitos tämänpäiväisen tarinan alusta. Kiitos siitä, että ajattelemme, toimimme, puhumme ja teemme tekoja, joista meidät muistetaan. Kiitos, että annat meille ajatuksia ja sanoja. Tulkoon tästä päivästä hyvä tarina meidän elämämme juoneen, jonka sinä meille lahjoitat. Aamen.

---

Edelliset kirjahartauteni käsittelivät Dante Alighierin Jumalaista näytelmää  (Dante tunki aamuhartauteen) ja Tenavista kirjoittanutta Robert L. Shortia

Erään divarin loppu

Olin menossa teatteriin. Esityksen alkuun oli aikaa ja kävelin näyteikkunoita katsellen Kalliossa. Muistin, että lähellä on entisen työtoverini pitämä divari, antikvaarinen kirjakauppa. Muistin myös, että hänellä oli tapana pitää ovia auki myös ilta-aikaan.

Ja kas, ovi olikin auki. Vilkaisin ikkunasta sisään ja tuttuni oli paikalla. Pöllähdin iloisena sisään, mutta huomasin oitis, että tunnelmassa oli jokin outo vivahde.

Syykin selvisi oitis. Kävi ilmi, että oikeastaan liike oli jo lopetettu edellisenä päivänä. Divarin pitäminen ei ollut kannattanut.

Tuttavani  kertoi, että viiden toimintavuoden aikana hän oli maksanut itselleen palkkaa alle tonnin. Onneksi hänellä oli varsinainen päivätyö muualla. Unelmien kirjakauppa tuli maksamaan paljon ja velkaakin jäi.

Divareilla ei ole helppoa. Kuka enää ostaa vanhoja kirjoja? Paljonko olen valmis maksamaan niistä? Tuttavani mukaan päivittäin olisi pitänyt myydä noin 300 euron edestä. Mutta yleensä myynti jäi alle sataseen.

Kerroin tuttavalleni lukeneeni juuri kirjan, jossa ylistettiin divareita ja divariromantiikkaa (Mikkel Birkekaad Libri di Lucan arvoitus, josta postaus täällä). Tuttavani tunsi kirjan, hymähti ja sanoi, että hänellä on niitä kaksi kappaletta hyllyssä.

Onko kirjoja liikaa? Ovatko kirjat lakanneet kiinnostamasta.? Koska itse ostin viimeksi kirjan divarista?

Tunnen suurta ja syvää sympatiaa jokaista kirjadivaria kohtaan, jonka ohitse kuljen. Minussakin asuu piilossa pieni divarinpitäjä, tai ainakin divarissa notkuja, kirjojen läsnäolosta voimaa saava.