Uneton yö pelasti Jalosen

Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.

Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.

Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.

Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.

Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.

Muista plan b

Lomalla Las Palmasissa luin Risto Siilasmaan ja  Catherine Fredmanin kirjan Paranoidi optimisti.(Tammi, suom. Markku Päkkilä). Se on kirjoitettu alunperin englanniksi, jolloin kirjan nimi on Transforming Nokia. Mielenkiintoista ja ymmärettävää. Nokia myy sanana paremmin maailmalla.

Suomalaisen laitoksen alaotsikko on Näin johdin Nokiaa murroksessa, englannikielisessä versiossa The Power of Paranoid Optimism to Lead Through Colossal Change.

Kirja kertoo Risto Siilasmaan näkökulmasta Nokian romahduksen ja pelastuksen. Nokian tarina ja matkapelinbisneksen arvaamattomuus sinänsä on kerrottu julkisuudessa moneen kertaan. Paranoidi optimisti paljastaa Siilasnmaan ajatuksenjuoksun ja työkalut, joiden avulla hän hamotti käynnissä olevan teknologiaevoluution. Nokialle uhkasi jäädä Musta Pekka käteen, mutta  yrityskauppojen ansiosta nenä jäi pinnalle, lopulta pääkin ja koko yritysruumis - huhut sen kuolemasta olivat ennenaikaisia.

Paranoidi optimisti on henkilö, joka pitää huoilta että aina on käytössä  harkittu plan b ja muitakin vaihtehtoisia skenaarioita. Siilasmaa korostaa myös yrittäjämäistä johtajuutta, jonka perustana on oppiminen, sitoutuminen ja luottamus. Myös onnistuneet rekrytoinnit ovat avain menstykseen.

Kirjassa paitsi kuvataan tapahtumien kulkua, pysähdytään myös listaamaan eri tilanteissa esiin tulleet strategiat ja periaatteet. Siilasmaa esimerkksi korostaa Microsofitn kanssa käydyissä neuvotteluissa kasvoikkain käytyjä keskuteluja ja egojen jättämistä nouvotteluhuoneen ulkopuolelle.

En ole ihan hirveästi lukenut yritysjohtajien tilityksiä, mutta jos ne ovat vähääkään Paranoidin optimistin tasoisia, niin olen jäänyt paljosta paitsi.

Vuoden tietokirjaa siivestämässä

Vuoden tietokirja -ehdokkaat on julkistettu. Ne ovat ainakin ulkonäöltä tuttuja, sillä niitä on pyörinyt kotonamme pitkin syksyä. Ei, en ole raadissa, mutta vaimoni on.

Tiedekirja on eri asia kuin tietokirja, vaikka samoista kirjoista voi myös olla kyse. Tiedekirja pohjaa vielä selkeämmin tieteeseen kuin yleinen tietokirja, ja se voi olla myös metodologisesti tutkimus kysymyksenasetteluineen, analyyseineen ja loppupäätelmineen. Vuoden tiedekirjaksi ei kuitenkaan valita erillisten  artikkeleiden  kokelmaa. "Valituissa kirjoissa tinkimätön tutkimusote yhdistyy huolelliseen ja kiinnostavaan esitystapaan. Teokset tuottavat myös monipuolisesti uutta tietoa aiheistaan", todetaan tiedotteessa.

Nämä 10 ovat nyt ehdolla:

Tuomas Aivelo, Loputtomat loiset (LIKE)
Pertti Haapala (toim.), Suomen rakennehistoria (Vastapaino)
Seppo Hentilä, Pitkät varjot. Muistamisen historia ja politiikka (Siltala)
Jarno Hietalahti, Huumorin ja naurun filosofia (Gaudeamus)
Jukka Häkkinen, Outojen kokemusten psykologia (Docendo)
Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämä ja kuolema (Siltala)
André Swanström, Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (Atena)
Kirsi Vainio-Korhonen, Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Aku Visala, Vapaan tahdon filosofia (Gaudeamus)
Veli-Matti Värri, Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino)

Kirjoista olen siivellä pääsyt lukemaan Hietalahtea, Häkkistä, Swanströmiä ja parhaillaan nautiskelen Keskisarjan oivasta kielenkäytöstä.

Vuoden tiedekirja -palkinnon myöntävät Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto. Se julkistetaan Tieteiden päivillä keskiviikkona 9.1.2019

Finlandia-palkinto ei yllättänyt

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Olli Jalonen romaanistaan Taivaanpallo (Otava). Tavallaan valinta ei yllätä, onhan Jalonen saanut sen jo 1991 romaanista Isäksi ja tyttäreksi. Hyvä kirjoittaja osaa kirjoittaa hyviä kirjoja jatkossakin, joten palkinnon sattuminen samalle henkilölle ei ole ihme - ihme sen sijan on, ettei  useammin. Vain Bo Carpelan on tehnyt tempun aiemmin 1993 ja 2005.

Olen lukenut vuosien saatossa Jalosta. En paljon, sillä osa hänen romaaneistaan tuntui raskailta, kerronnallisesti temppuilevilta ja jotenkin hylkiviltä. Viimeksi luin 14 solmua Greenwichiin, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Se jäi mielen ja oli hyvä, vaikka vakava, täysi ja raskas. Niin sen muistan. Taidetta siis.

Tämän uuden voittajan luen varmasti.

Yksi Finlandia-ehdokas luettu

Finlandia-palkintoa tavoittelee kuusi romaania. Yhden niistä olen lukenut ennakkoon, Pauliina Rauhalan Synnintantajat (Gummerus). Kirjan ilmestyttyä viime keväänä tein Kotimaahan sekä Rauhalan haastattelun että arvion kirjasta.

Kirjoitin Synninkantajista mm. seuraavaa:  "Romaanin kaunis kieli ja paikoin jopa sadunomainen maailma ovat tuttua Rauhalaa. Myös henkilöiden kipu ja hauraus on kuvattu samalla myötäelävällä otteella kuin esikoisessa. Lukijalle tulee turvallinen olo, varsinkin, kun hän löytää lukemisen edetessä kytköksen Taivaslauluun. Synninkantajat ei kuitenkaan edellytä Taivaslaulun tuntemista, vaan se on itsenäinen teos. Kerronnaltaan se on esikoista rosoisempi ja tietoisempi, jopa etäännyttävämpi."

Erityisesti jäin pohtimaan romaanin kerrontaratkaisua eli kuvitteellisen kirjoittajan yksittäisiä tuntoja kirjoittamisprosessin aikana. Tavallaan tämä rikkoo 70-luvulle ja lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan tarinan keronnallisen auvoisuuden, muitta samalla se nostaa tarinan tämän päivän tasolle rosoineen.

Kotimaahan kirjoittami Synninkantajien arvio on luettavissa täältä

Kotimaahan kirjoittamani Rauhalan haastattelu luettavissa täältä 

Muut Finlandia-palkinnon tavottelijat ovat Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava), Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi), Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY), Pekka J. Mäkelä: Hunan (Like) ja Lars Sund: Missä musiikki alkoi / Där musiken börjar (Teos/Förlaget)

Rauhala kuvattu Gummeruksen tiloissa Helsingissä maaliskuussa 2018.

Kirjamessujen kulisseissa kuohahti

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään. Pitää viikonloppuna käydä, pariinkiin kertaan kenties.

Messujen alla kuohati. Kirkolliset piirit kokivat tulleensa ylikävellyiksi ja syrjäänsysätyiksi. Ohjelmajohtaja Ronja Salmi  kiisti, että kyse olisi tietoisesta tai ideologisesta karsastamisesta.

Kirjoitin asiasta jutun Kotimaa-lehteen. Haastattelin messujen ohjelmajohtajaa  sekä kirkollisten tahojen edustajia. Tässä linkki uutisjutun verkkoversioon:

Piispat siivottiin pois Helsingin Kirjamessuilta - miksi?

Kohu ja kuohahdus kertovat, että Kirjamessuja pidetään tärkeänä kulttuuritapahtumana.

Erilainen surukirja

Hannu Mäkelän uusin teos Valo (Kirjapaja) kertoo hänen ja venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan tapaamisesta, tutustumisesta, rakastumisesta ja kuusi vuotta kestäneestä avioliitosta. Aksojonova kuoli yllättäen 2017.

Kirjan kirjoittaminen on alkanut muutama kuukausi vaimon, kutsumanimeltään Svetan, kuolemasta. Mäkelällä on ollut muistamisen tukena valtava määrä sähköpostiviestejä. Kaikkiaan niitä löytyi vanhalta tietokoneelta vuodesta 2008 lähtien yli 37 000.

Pariskunnan viestinvaihto oli vilkasta, sillä he asuivat kahdessa maassa. Mäkelä kuvaa puolisoiden välistä syvenevää rakkautta. Venäläinen tapa ilmasta tunteita on kirjallinen, jotenkin vanhanaikainen, mutta kokonaisvaltainen. Kirjassa on runsaasti suoria lainauksia Svetan viesteistä.

Mäkelä kirjoittaa suoraan ja vailla turhia selityksiä. Hän on sureva mies, joka neljännessä avioliitossaan tuntuu löytäneen rakkauden sen syvemmässä merkityksessä. Puolisoiden ikäero oli 19 vuotta.

Sveta oli harras ortodoksi ja uskonnon kuvaus saa paljon tilaa. Mäkelä itse katselee vaimonsa uskonilmaisuja etäältä, mutta silti ymmärtäen ja lämmöllä. Hän kirjoittaa pikkuhiljaa tajuavansa, kuinka syvää Svetan suhde uskontoon oli.

Svetan äiti ja veli saavat kriittisen tarkastelun, varsinkin pappismunkkiveli. Venäläinen perhe- ja rooliajattelu törmäävät Svetan toiveisiin päästä joskus elämään Suomeen.

Valo on ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Mäkelä kirjoittaa: ”Kun Sveta tuli elämääni, sain kokea rakkauden. Jotain taisin siitä oppia. Kun haluaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.”

Lisäksi Valo on surukirja, erilainen sellainen. Lukijaa ehkä hieman kauhistuttaa, kuinka vähän aikaa Svetan kuolemasta on kulunut ja mies jo purkaa tuntojaan. Mäkelä on kuitenkin ammattikirjailija ja osaa annostella vereslihan ja yleistajuisuuden määrää.

Julkaistu Kotimaassa 30.8.2018