Ihmisvihaajan anatomia

Kuka osaa luetella kaikki William Shakespearen kirjoittamat näytelmät? En ainakaan minä. Niitä on muuten 37, eivätkä ne kaikki ole kokonaan Shakespearen kirjoittamia, vaikka hänen nimissään kulkevatkin.

WSOY:n kulttuuritekosarjassa ilmestyy Shakespearea jatkuvasti. Esimerkiksi Lauri Siparin suomentama Timon Ateenalainen (Timon of Athens) oli minulle – teatteritieteen maisterille – kokonaan uusi tuttavuus. Sitä ei tiettävästi ole koskaan esitetty Suomessa, mutta Siparin uuden suomennoksen myötä toivoisi Timon Ateenalaisen löytävän tiensä näyttämöille, sillä sen verran syvälle ihmisluontoon siinä poraudutaan.

Shakespearen nimissä olevan näytelmän toiseksi kirjoittajaksi tiedetään Thomas Middleton. Teksti on kirjoitettu vuosien 1604–06 välillä.

Tarinan Timon on rikas mies, joka kestitsee ystäviään ylenpalttisesti, lainailee ja lahjoittelee avokätisesti kaikille tarvitseville. Hän ajattelee, että sitten jos hän itse on pulassa ja avun tarpeessa, ne joita hän on auttanut, auttavat vuorostaan häntä. Mutta ihmisluonto ei ole sellainen, vaan itsekäs ja lyhytnäköinen.

Timon köyhtyy ja ystävät kääntävät hänelle selkänsä. Kokemus ihmisten petollisuudesta tekee Timonista ihmisiä vihaavan erakon. Molièren Ihmisvihaajan päähenkilö Alceste löytää Timonissa vertaisensa sielunkumppanin.

Suomennoksen esipuheessa Harri Virtanen lähtee liikkeelle Anders Breivikistä ja pettymyksestä ihmisluontoon. Virtasen mielestä pettymys voisi olla kehityksen alkupiste, mutta Timonille se merkitsee tuhon alkua. Kun ihminen osoittautuu petolliseksi, katoaa hyväuskoiselta syy elää.

Kyynisesti ajatelleen Timon saa mitä tilaa eli jos luotat katteettomasti toisiin ihmisiin, tulet raskaasti pettymään. Tämä ei kuitenkaan ole kannanotto pyyteettömään lähimmäisenrakkauteen, siitä Timonin avokätisyydessä ja "hölmöydessä" ei ollut kyse.

P:S. Vuosi sitten sanoin ryhtyväni lukemaan Shakespearen Cymbelineä. En lukenut vaikka lupaus annettiin täällä

Ilo omistaa

Kirjan selkä osui silmääni. Tuli hyvä mieli. Tulee aina kun näen sen. Minulla on Reijo Pitkärannan Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) hyllyssäni.

Ecclesiarum Finlandie Inscriotiones Latinae. 700-sivuisen kirjan ideana on esitellä kaikki piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Esiteltäviä kohteita on yli 900 ja kohteessa voi olla useita latinakielisiä tekstejä, jotka nykyihmiseltä menevät sivu suun, sillä enää vain harva latinisti kulkee joukossamme.

Kun Pitkärannan kirja ilmestyi, ihastuin siihen oitis. Mutta kirja oli varsin kallis ja se jäi haaveeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten törmäsin siihen Helsingin kirjamessuilla SKS:n osastolla. Huikea alennus!

Palasin messuilta Suomen kirkkojen latina kasissani.

Kuten arvata saattaa, en ole lukenut kirjaa, siihen ei ole tarvetta, mutta selannut sentään olen. Kirja on upea ja on onni omistaa se. Se on myös esineenä miellyttävä (kuten SKS:n kirjat usein tapaavat olla).

Törmään jatkuvasti kirjakaupoissa kirjoihin, jotka olisi mukava ja hieno omistaa, mutta järki sanoo, että älä osta, vaikka alennus on huomattava. Mutta Suomen kirkkojen latinan kohdalla järki jäi toiseksi.

Mediakaruselli pyörii

Katson mielelläni toimittaja-aiheisia elokuvia, koska olen itse toimittaja. Simppeliä. Ja samasta syytä myös luen toimittajista kertovia kirjoja. Luulen eri ammattiryhmien toimivan samoin, juristeja kiinnostavat juristit, kampaajia kampaajat, sotilaita sotilaat ja niin edelleen. Tosin lääkäreitä tuskin lääkäriromaanit hirvestä kiinnostavat – saatan erehtyäkin.

Tom Rachmanin Keskeneräiset (The Imperfectionist, Paasilinna, suom. Matti Apunen) kertoo monesta toimittajasta ja henkilöstä, jotka liittyvät lehteen. Viime kädessä lehti on pääosassa, se vaikutta kaikkien 11 ”päähenkilön” elämään ja kohtaloihin. Heidän tarinansa ovat erillisiä, vaikka joissain kohdin liittyvät toisiinsa.Lisäksi kirjassa kulkee kertomus lehden historiasta nykypäivään.

Lehti, josta on puhe, on Roomassa ilmestyvä englanninkielinen kansainvälinen lehti. Se elää omaa elämäänsä laskevien levikkien maailmassa, eikä sillä ole edes nettisivuja, mikä on symboli antautumisesta todellisuuden edessä.

Kustantaja on rahasuvun ponneton ja tahdoton vesa ja lopun voi arvata. Kirja päättyy lehden lakkauttamiseen. Kostoksi joku toimituksesta tappaa kustantajan koiran, kun ei muuta voi.

Rachman on itsekin työskennellyt toimittajana (muun muassa uutistoimisto AP:ssa ja Herald Tribunessa), joten hän tietää mistä kirjoittaa. Monet tyypit ja tunnelmat ovat varmaan jokaiselle lehtitoimituksia tuntevalle tuttuja. Tosin Rachmanain kuvaamissa ihmisissä on tavallista enemmän epätoivoa, kunniahimottomuutta, mukavuudenhalua ja epäystävällisyyttä. Siitä kirjan nimikin, joka aluksi ihmetyttää (olisiko ”Epätäydelliset” parempi, ehkä ei, mene ja tiedä, en ole kääntäjä).

Työtoverini, joka myös on lukenut Rachmanin kirjan, arveli että se on kiinnostava vain koska itse sattuu olemaan toimittaja, mutta muita avuja ei siinä ole.

No, joo.

Kyllä Rachman osaa pyörittää henkilökaruselliaan ja synnyttää tunnelman, mikä on myös huomattu maailmalla. Kirjaa on myyty hyvin ja se on käännetty yli 20 kielelle. Leffakin on viritteillä. Ilmeisesti toimittajia on maapallon populaatiosta aika paljon...

Mike, melkein messias

Jeesus-romaanit ovat erikoinen lajityyppi. Se kostuu ”näköis-Jeesuksista” ja ”vertauskuva-Jeesuksista”. Mike Pohjolan esikoisromaani Ihmisen poika (Gummerus) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, kenties sen yhtenä alalajina ”itsetehdyt-Jeesukset”

Ihmisen poika kertoo Julius Sariolasta, naantalilaispojasta, joka uskoo itse ja jonka uskotaan olevan uudelleensyntynyt Jeesus.

Pohjolan kirjassa varmuus valittuna olemisesta on päähenkilöllä lapsuudessa saatu perheen uskonnollinen perintö, jota omat kokemukset vahvistavat.

Mike Pohjola on käsikirjoittanut ja suunnitellut tietokonepelejä, ja se näkyy kirjassa. Lopussa on vaihtoehtoisia loppuja sen mukaan, kuinka jumalallisena lukija päähenkilöä pitää. Ovatko vaihtoehtoiset loput hyviä ratkaisuja, vai kertovako ne siitä, että tekijä ei osaa päättää mitä maailmasta väittää?

Päähenkilö myös harrastaa liveroolipelejä ja niillä on keskeinen merkitys kirjassa.
Pohjola on antanut useita lehtihaastatteluita, joissa vihjaa, että kyse on omaelämäkerrallisesta romaanista. Hän ikään kuin väittää itse kärsineensä Jeesus-syndroomasta. Onko se totta vai provokatiivinen myyntikeino?

Ainakin Ihmisen poika kannattaa lukea sellaisena kuin se on kirjoitettu, omana maailmanaan, eikä yrittää tulkita sitä kirjailijan haastattelujen avulla.

Kaunokirjallisena teoksena Ihmisen poika on itseään pienempi (siinä on yli 600 sivua). Monet kirjan dialogit ovat liian pitkiä ja jopa lässyttäviä eli ne selittävät liikaa. Romaani alkaa hyvin ja myyttisesti, mutta muuttuu hieman arkiseksi opiskelijakuvaukseksi.

Pohjolan romaani kasvaa lopulta turkulaisen alakulttuurin ylistyslauluksi, mutta samalla se hukkaa virittyneen lähtökohtansa, joka olisi tehnyt siitä jotain suurta.

P.S. Jeesus-romaaneista olen kirjoittanut ennenkin otsikolla Päähenkilö: Jeesus itse

Hyvä lukuvuosi takana

Vuosi 2011 jää lukijan muistoihini ennen kaikkea Marcel Proustin vuotena. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja sain vihdoin luettua lävitse Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Siitä oli tullut eräänlainen pakkomielle, jota ei ehkä ollut tarkoituskaan toteuttaa.

Mutta onneksi toteutin.

Aikaa luku-urakka vei kolmisen kuukautta. Satuin olemaan vapaalla kaksi ja puoli kuukautta, sillä polttelin lomarästejä. Oli aikaa lukea "turhaa". Lukukokemus oli vahva ja tuntuu edelleen. Jotenkin peilaan nyttemmin kaikkea lukemaani Proustia vasten: onko se syvää, hyvää, oivaltavaa, maailmaa luovaa, näkemyksellistä ja mukaansatempaavaa.

Tuo viimeksi mainittu – mukaansatempaavuus – on Proustin kohdalla kaksipiippuinen juttu. Tunnen ihmisiä, joita kadonneen ajan etsintä ei ole tempaissut mukaansa. Siinä on jotain liian tymäkkää, irrallaan olevaa ja kirjallisesti liian vaikeaa ja itsetietoista. Mutta kun pääsee vauhtiin, teksti hengittää (käännöksenäkin) erikoisella tavalla: kirjallinen universumi tihentyy ja merkitysten taivaankaari on tähtien puhkoma ja kirjailija-auringon valaisema.

Minut Proust tempaisi mukaansa ensisivuista lähtien.

Kuluvan vuoden aikana tarkoitukseni on palata Proustiin ja lukea uudestaan ainakin kuvaus Balbecin lomakaupungista (sarjan neljäs osa). Se on kiinteä ja tunnelmantäysi, miltei itsenäinen kokonaisuus.

+

Viime vuoden viimeinen lukemani kirja oli Walter Isaacsonin Steve Jobs –elämäkerta (Otava). Sen kaksi viimeistä lukua luin tämän vuoden alussa, joten se on myös ensimmäinen tämän vuoden loppuun saattamani kirja. Jobs oli ”täydellinen persläpi”, mutta myös nero.

Jobs-elämäkerta on hieman rönsyilevä ja myytiä luova, mutta näyttää myös vaikean puolen mäkkiukosta. Jobsin sairastuminen heittää oman liikuttavan sävynsä kirjan lopulle.

Elämä opettaa äkäpussiaan. "Haluan uskoa että jotakin jää jäljelle kuoleman jälkeen", Jobs sanoo ja toetaa olevansa "fifty-fifty-tilanteessa kun puhutaan uskosta Jumalaan".

+

En pidä lukupäiväkirjaa tai -luetteloa, jonne listaisin kaikki lukemani kirjat. Sellainen voisi olla hyvä, sillä en todellakaan muista kaikkia lukemiani kirjoja, vaikka lukuhetkellä teos puhuttelisikin.

En myöskään allekirjoita lausetta, että paras kirja on aina se jonka viimeksi luki. Hyvä erottuu vain huonoja vasten. Sen vuoksi on luettava paljon. Tänäkin vuonna.

Jouluomenaa maistamassa

Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.

Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.

Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.

Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.

Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.

Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.

Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)

Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.

Nehän lisääntyvät kuin kanit…!

Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.

Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.

Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.

Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.

Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.

Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.

Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.

Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).

Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.

Huh, mitä visioita.

Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.

Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.