Kadonnut muistikirja

Kun olet lukenut yhden, olet lukenut kaikki. Näin voi sanoa monestakin kirjailijasta, mutta aivan erityisesti Nobel-palkitusta Patrick Modianosta. Eikä tämä tarkoita, että kirjat olisivat huonoja sen vuoksi, että niiden kuvaama maailma ja kysymyksenasettelut ovat  pakonomaisen samanlaisia.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2015) on Modianon  tuorein teos ja se jatkaa samasta, mistä aiemmatkin kirjat ovat jatkaneet: mies ei muista. Menneisyys kätkeytyy usvaan ja sieltä nousee arvoituksellisia hahmoja, joiden väliset suhteet hahmottuvat fragmentaarisesti.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla sisältää mahdollisuuden psykologiseen ahdistusromaaniin, jopa kauhuun, sillä kadonnutta muistikirjaa palauttava henkilö on takertuva kuin kuristajakäärme. Modianoa ei tällainen juonen kehittelyn mahdollisuus kuitenkaan kiinnosta, vaan ainoastaan päähenkilön hapuilu oman muistinsa kanssa. Siis samaa todellisuuden palapelin kokoamista kuin aiemmissakin romaaneissa.

Miellyttävä lukukokemus yhtä kaikki, kesäloman toinen kirja.

Lue: Modiano osaa aloittaa

Yhteisen historian äärellä

Pitkään minua on kiehtonut Herman Lindqvistin kirja Kun Suomi oli Ruotsi (alkuteos 2013, suom. 2014 Heikki Eskelinen, WSOY) Loman aluksi luin sen. Hieno kokemus, silmiä avartava ja sivistävä.

Suomi oli osa Ruotsia jo ennen kuin edes Ruotsia oli olemassa. Nykyinen Suomi ei olisi sellainen kuin se on ilman yhteistä historiaa. Jos herra kohteli talonpoikia tylysti, se tapahtui lahden molemmin puolin. Ruotsi ei kohdistanut suomalaisiin mitään erityisiä sortotoimia, miksi olisikaan, sillä samaa valtakuntaa oltiin ja samaa kuningasta seurattiin.

Lindqvist kirjoittaa journalistisen sujuvasti ja heittää sopivasti anekdootteja väliin. Ehkä hän oikaisee joitain historiallisia tapahtumakulkuja, mutta kokonaisuudesta tulee ymmärrettävä. Arvatenkin se on kirjoitettu ensisijaisesti ruotsalaiselle yleisölle.

Kirjan alatosikko kuuluu: Valtakunnan hajottamista edeltäneiden 700 vuoden historia.

Sotaisaa ja ajoin hyvinkin sekavaa oli Ruotsin nousu suurvallaksi ja lopulta romahtaminen nykykokoon. Suomen menettäminen Venäjälle 1809 on kirjan mukaan pitkälti Ruotsin omaa syytä, muun muassa sotilaallisen näkemyksen ja tarmon puutetta. Valtakunta oli syönyt  omat mahdollisuutensa. Historia teki ratkaisunsa.

Erinomainen aloitus kirjakesä(loma)lle!

Pakenijan matkassa

Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät silkkaa oivaltamisen riemua.

Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly: kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.

Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa, rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.

Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa, sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit & elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.

Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan  lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan – voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.

Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä

Kummitytön esiesikoisromaani ilmestyi

Luin romaanin, jota ei ole julkaistu. Tai on se tavallaan julkaistu, mutta monisteena ja jaettu suvulle ja kylänväelle. Kirjailija on 11-vuotias kummityttöni, teksti on syntynyt hänen ollessaan vuotta nuorempi.

Linnan salaisuudet on hänen ensimmäinen itse tietokoneella kirjoittamansa romaani. Sivuja on 38. Aikaisemmin  hänen äitinsä on sanelusta kirjannut ylös ainakin yhden vastaavanlaisen tarinan.

Kummityttö on lukija. Häntä kiinnostaa lukeminen ja kirjoittaminen. Hän haluaa kirjailijaksi., on halunnut jo vuosia. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kirjailijaksi pitääkin haluta. Pitää lukea ja kirjoittaa. Ja kirjoittaa vielä lisää. Jos taito ja kärsivällisyys riittävät, ja vielä tähdet ovat oikeassa asennossa (myös muu kustantaja kuin Otava käy), saattaa esikoisromaani nähdä päivänvalon. Painettuna tai tulevaisuudessa kukaties vain sähköisenä.

Kummitytön sisäinen elämä täynnä tarinoita, kuten tuon ikäiselle kuuluukin. Mutta minusta hänen kohdallaan tarinoita on tavallista enemmän ja ne ovat syvempiä ja laajempia kuin useimmilla ikätovereilla.

Linnan salaisuuksien juoni on pääpirteissään seuraava. Esmeralda (11-vuotias) on adoptiolapsi, mutta hänen vanhempansa kieltäytyvät kertomasta siihen liittyvistä yksityiskohdista. Eräänä päivän selviää että kylään on tulossa Helmivuoren linnan vartija, Isabella. Hän etsii kyläläisten joukosta hallitsijaa. Ja kuinka ollakaan, Esmeradla on tämä valittu. Samalla selviää adoption tausta. Esmeralda matkustaa linnaan ja siellä selviää lisää asioita Isabellan todellisesta luonnosta, peikoista ja Esmeraldan vanhempien kohtalosta. Viimeinen luku on nimeltään Anteeksiannon voima.

Kummitytön romaani on satu, tutuista aineksista rakennettu, mutta uudella tavalla kerrottu. Se tapahtuu ajattomassa satujen maailmassa. Ainut varsinainen viite nykyaikaan on brunssi, kummitytölleni ilmeisesti normaali ateria, mutta satujen maailmassa harvemmin nautittu. Kirjassa on vauhtia ja juonenkäänteitä, mutta myös paljon dialogia.

Linnan salaisuudet saattaa olla arvokasta taustamateriaalia, esisesikoisromaani, kun joku valmistelee vuonna 2065 väitöskirjaa erään Finlandia-palkitun merkittävän uran tehneen kirjailijan tuotannosta...

Internet ja venäläinen sielu

Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?

Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.

Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.

Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”

Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.

Siihen aikaan, kun isä uraanilampun osti

Hah. Tulipa hyvä mielii. Luin Harry Salmenkiven tekstin Uraanilamppu. Se löytyy Parnasson numerosta 2/2015.

Uraanilamppu on uudelleenkirjoitettu versio Juhani Ahon klassikosta, lastuista, novellinviipaleista.  Jos isän ostama lappu aikoinaan valaisi tietä nykyaikaan, uraanilamppu vetää hiljaiseksi; sen valossa luurankokin näkyy.

Mitä järkeä on lähteä sorkkimaan hyviä tekstejä ja vetää niistä pisteet itselleen. Salmenkivi sanoo näkevänsä uudelleenkirjoittamisen kunnioittavana eleenä. Kyllä se sitä on, vaikka  Ahon fanit sattavat kakoa jo pelkkää ajatusta.

Uudelleenkirjoittaminen on perinteen päälle rakentamista. Vanhojen tarinoiden ja romaanien uudelleen kertomista on harrastettu iät ja ajat,  viimeisimpänä kotimaisena vaikka Riina Katajavuoren Wenla Männistö, Seitsemän veljeksen maailmaan modernista vinkkelistä sukeltava veikeän vakava veto. Sen pohjalta on tehty monologinäytelmä Kansallisteatteriin.

Uudelleenkirjoittaminen ei kuitenkaan saa tulla itsetarkoitukseksi, vaan siihen pitää olla jokin syy, jonka ansioista vanha ja uusi teksti ovat suhteessa toisiinsa jotain enemmän.